Iranissa asuu merkittävä afgaanivähemmistö. Moni afgaaninuori lähtee Eurooppaan, sillä he eivät ole Iranissa samassa asemassa kuin paikalliset. Tämä tarina yhdistelee monen Eurooppaan tulleen nuoren kokemuksia.
8-vuotiaana kysyin isältäni:
”Hei isi. Miksi tulet kotiin vain viikonloppuisin?
Miksi et osta autoa, jotta pääset helpommin töihin?
Miksi isoveli ei käy koulua?
Miksi kaverit kutsuvat minua afgaaniksi?
Voidaanko lomalla matkustaa muihin kaupunkeihin tapaamaan serkkujani?”
Muutamassa vuodessa opin, että minä ja perheeni olimme erilaisia, koska olimme afgaaneja Iranissa. Kysyin isältäni, voisimmeko palata Afganistaniin. Internetin avulla pystyin selvittämään, ettei paluu ollut enää mahdollinen.
Kun Iranissa asuva afgaanipoika kasvaa miehen kokoiseksi, on hänen ulkona liikkuessaan varottava entistä enemmän, sillä perheellä ei ole virallista oleskelulupaa. Afgaaneille myönnetään Iranissa oleskelulupakortti, mutta se ei vastaa virallista oleskelulupaa. Moni säilyttää korttia kotonaan, koska pelkää hukkaavansa sen. Jos ihmisellä ei ole oleskelulupakorttia, hänet voidaan palauttaa Afganistaniin.
Virallisen henkilöllisyystodistuksen puuttuessa afgaanit eivät saa ostaa monia tuotteita tai palveluita ja opiskelu- sekä työmahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Esimerkiksi tietotekniikan opiskelu on afganistanilaisilta kielletty. Joitakin aloja voi opiskella vain tietyssä kaupungissa ja oleskelulupakortti oikeuttaa vain yhdessä kaupungissa asumiseen. Jos omassa kaupungissa ei voi opiskella vaikkapa lääkäriksi, voi haaveensa unohtaa.
Jo 12-vuotiaana tiesin, millainen tulevaisuuteni Iranissa olisi: Jos olet afganistanilainen, et voi käydä haluamaasi koulua, palkkasi on pienempi kuin iranilaisilla, sinua ei kunnioiteta, teet töitä koko elämäsi pärjätäksesi ja kaikki maksaa sinulle enemmän.
Kun olin 14-vuotias, Iran liittyi sotaan Isistä vastaan ja afganistanilaisia nuoria miehiä alettiin lähettää taisteluihin. Sodan ensimmäisen vuoden aikana afganistanilaisten hautausmaat täyttyvät 15–20-vuotiaiden nuorten miesten ruumiista.
Perheeni päätti, että minun oli lähdettävä. Matka oli pitkä ja rankka, mutta sen päätteeksi minua onnisti: pääsin Suomeen ja sain kodin sekä mahdollisuuden opiskella. Saavuin syyskuussa 2015 ja pääsin heti asumaan perheryhmäkotiin. Muutaman viikon kuluttua minulle avautui myös paikka valmistavaan opetukseen. Välillä opiskelu ja kielen oppiminen on ollut haastavaa, mutta maailman parhaat opettajat ovat auttaneet kielen oppimisessa ja yhteiskuntaan sopeutumisessa.
Suomessa hämmästyttävintä on ollut asiointi viranomaisten kanssa sekä se, miten vaivattomasti jotkin asiat sujuvat. Bussikortin lataaminen R-kioskilla onnistui ilman virallista henkilöllisyystodistusta. Iranissa asiointi ei olisi ikinä sujunut niin helposti.
Välillä elämä myös Suomessa on ollut vaikeaa. Vaikein vaihe oli lukion ensimmäinen vuosi, mutta nyt olen oppinut puhekieltä ja saanut suomalaisia ystäviä. Syksyllä aloitan ylioppilaskirjoitukset ja sen jälkeen suuntaan jatko-opintoihin yliopistoon. Minusta on hienoa, ettei Suomessa lapsen tausta ei ratkaise hänen tulevaa ammattiaan tai sitä, mitä hän saa opiskella. Ainoastaan omilla taidoilla ja motivaatiolla on merkitystä.
Olen saanut Suomessa melkein kaikkea, mistä en Iranissa olisi voinut edes haaveilla.
Kirjoittaja on 18-vuotias lukiolainen, joka on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän on osallistunut asiantuntijana TUKENA-hankkeen Nuoret Suomessa -ryhmään. Ryhmä on kerännyt kokemustietoa yksin Suomeen tulleiden lasten ja nuorten kokemuksista ja mielipiteistä perheryhmäkodeissa sekä tukiasunnoissa asumisesta. Nuoret Suomessa -ryhmässä pohditaan myös erilaisia tapoja saada nuoren ääni kuuluviin ja tämä on yksi mahdollisuus siihen.
Lisätietoa TUKENA-hankkeesta löydät täältä.
Kuva: Canva
