Sijaisvanhempi Ugandassa

Syli täynnä lämpöä ja turvaa

Gambiassa Bakotehin SOS-lapsikylän pihamaalla lapset hyörivät värikkäästi pukeutuneen naisen helmoissa. Nainen ei ole heidän biologinen äitinsä, vaan 17 vuotta lapsikylä-äitinä toiminut Theresa Domez. Lapsille hän on kuitenkin aivan kuin oma äiti. Theresasta huokuu lämpö ja aito välittäminen. Tunne näyttää olevan molemminpuolinen, sillä lapset pyrkivät koko ajan Theresan läheisyyteen, kiipeävät syliin, kilpailevat hänen huomiostaan eivätkä millään malttaisi jättää häntä haastattelun ajaksi rauhaan.

Miten 11 lapsen kanssa pärjää?

Vuonna 2000 Theresa luki lehdestä, että lapsikylävanhemman paikka on auki. Hän haki paikkaa, mutta välissä ehti vierähtää vielä vuosi ennen kuin lapsikylästä soitettiin, että nyt hän voisi tulla sinne. Lapsikylä-äidin työ alkaa harjoittelujaksolla ja valmennukseen sisältyy myös teoriaopetusta, jota annetaan Gambiassa sijaitsevassa SOS-lapsikyläjärjestön alueellisessa koulutuskeskuksessa. Siellä koulutetaan lapsikylä-äitejä Länsi-Afrikasta aina Lähi-itään saakka. Kahden vuoden kuluttua valmennuksen alkamisesta Theresa nimitettiin virallisesti lapsikylä-äidiksi.

Tällä hetkellä Theresalla on huolehdittavanaan 11 lasta, joista nuorin on 3-vuotias. Tämän joukkion kanssa kädet todellakin ovat täynnä työtä. Apunaan Theresalla on lapsikylän henkilökuntaan kuuluva niin sanottu lapsikylä-täti, joka auttaa häntä päivisin muun muassa kodinhoidossa. Theresa kiittelee, että isommista tytöistä on hänelle myös valtava apu.

Lapsista huolehtiminen ei ole helppoa, vaan siinä vaaditaan kärsivällisyyttä. ”Voidakseen huolehtia lapsista, täytyy olla heidän kaltaisensa. Jos asettaa itsensä jalustalle eikä mene samalle tasolle lasten kanssa, silloin ei ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä sinua. Yhteys jää puuttumaan”, Theresa sanoo. ”Täytyy opetella, mistä jokainen pitää ja mistä ei. Jokaisella on omat tarpeensa.”

Lapset ovat kaikki kaikessa

Theresan päivä alkaa kuudelta, jolloin hän herää rukoilemaan. Aamupesun jälkeen hän suuntaa keittiöön laittamaan aamupalaa. Sen jälkeen hän laittaa lapset kouluun. Päivään mahtuu paljon ruuanlaittoa, pyykkäämistä ja siivoamista. Ennen kuin lapset tulevat koulusta kotiin, Theresa ehtii myös hetkisen hengähtää. Lapset tulevat päiväkodista ja koulusta kotiin klo 12-14 välillä. Sitten syödään lounas, minkä jälkeen levätään pari tuntia. Neljän aikaan lapset alkavat tehdä läksyjä ja leikkivät ja pelailevat keskenään. Theresa puolestaan aloittaa päivällisen valmistamisen.

Theresasta huomaa, että vaikka lapsista huolehtiminen vie voimia, he ovat Theresalle kaikki kaikessa. ”Rakastan lapsiani ja he minua. Kun olen töistä vapaalla, kaipaan heitä kovasti! Käynkin joskus vapaapäivinäni lapsikylässä jopa tapaamassa heitä, sillä en malta olla pitkään poissa heidän luotaan. Rakastan olla heidän kanssaan.” Hänelle on tärkeää jakaa kaikille lapsille tasapuolisesti huomiota, ettei kukaan tunne jäävänsä ilman.

”Tämä on minun elämääni ja tästä minä pidän”, Theresa kiteyttää.

Loma peruuntui lasten vuoksi

”Tykkään olla täällä lasten kanssa, eikä minulla muuta tekemistä olisikaan. Käyn oikeastaan vain markkinoilla ja kirkossa ja siinäpä se on. Olen siis aina täällä katsomassa heidän peräänsä, mutta samoin he seuraavat missä minä menen.”

Viime talvena Gambiassa oli presidentinvaalien jälkeinen poliittinen epävarmuus siitä, suostuuko vaalit hävinnyt, 22 vuotta maata hallinnut presidentti luopumaan vallasta. Samana viikonloppuna, kun presidentin oli määrä vaihtua, Theresalla oli vapaata ja hän suunnitteli matkustavansa Senegaliin. Yönä ennen lähtöä kaikki lapset kerääntyivät hänen sänkynsä ympärille ja anoivat, ettei Theresa lähtisi, sillä he uskoivat, ettei Theresa tulisi enää takaisin. He sanoivat: ”Äiti, sinä et lähde minnekään etkä jätä meitä tänne. Tai muuten me tulemme mukaasi.” Niinpä Theresa jätti reissun tekemättä ja jäi lapsikylään. ”Miten minä voisin ottaa ja lähteä, miten voisin jättää nämä lapset. He ovat minun lapsiani”, Theresa sanoo lempeästi.

Vielä kolme vuotta

Ennen lapsikylä-äidiksi tuloaan Theresa työskenteli muun muassa lastentarhanopettajana. Hänen aviomiehensä on kuollut ja hänen biologiset lapsensa ovat jo aikuisia ja heillä on omia lapsia. Niin ikään hänen lapsikyläperheestään jo neljä lasta on naimisissa ja osalla on lapsia.

Kovin paikka Theresalle on lapsikyläurallaan ollut erään pojan sydänvika. ”En voinut olla onnellinen, kun näin miten huonossa kunnossa poika oli. Diagnoosin jälkeen hänet lähetettiin Ranskaan leikkaukseen, ja nyt hän on onneksi kunnossa”, Theresa kertoo liikuttuneena.

Theresa iloitsee myös, että yksi tyttö hänen katraastaan on päässyt Norjan Punaisen Ristin stipendillä ensin Norjaan opiskelemaan ja nyt hän on stipendin turvin jatkamassa maisteriopintoja Amerikassa. Tytöllä on vakaa aikomus palata takaisin Gambiaan, kunhan hän on saanut opintonsa valmiiksi.

Theresa on päättänyt, että hän jatkaa lapsikylävanhempana enää kolme vuotta, sillä hän tuntee olevansa väsynyt, vaikkei eläkeikä olekaan vielä vastassa. ”Tosin sanon näin joka vuosi, joten nähtäväksi jää”, Theresa sanoo ja puhkeaa hersyvään nauruun ja pyyhkii silmäkulmiaan paidanhelmaan. ”Lähteminen ei tule olemaan helppoa, sillä nämä lapset ovat kuin omiani, mutta sitten kun lähtöpäätöksen on tehnyt, ei ole enää vaihtoehtoa.”

Teksti ja kuvat: Elina Pitkäranta