Lapsuuden kannattelevat kohtaamiset muuttavat maailmaa.
Ryhdy kannattelijaksi
Lahjoittajana
Kannatteluasi tarvitaan! Tee lahjoitus, jonka avulla SOS-Lapsikylä tukee ja kannattelee lapsia, nuoria ja lapsiperheitä. Lahjoitusvarat kohdistetaan ehkäisevän työmme eri toimintoihin.
Vapaaehtoisena
Ryhdy vapaaehtoiseksi ja anna kannattelevia kohtaamisia niitä tarvitseville perheille ja lapsille. SOS-Lapsikylän vapaaehtoisena voit toimia ympäri Suomen. Vapaaehtoiset osallistuvat omalla panoksellaan tärkeään tehtäväämme auttaa lapsia, nuoria ja perheitä.
Sijaisvanhempana tai tukiperheenä
Tarjoa kannattelevia kohtaamisia sijaisvanhemmuuden tai tukiperhetoiminnan kautta. Tarvitsemme turvallisia ja vakaita aikuisia, joilta löytyy sisua ja sydäntä.
Yksikin lapsuuden kannatteleva kohtaaminen voi muuttaa elämän suunnan
Lasten ja nuorten hyvinvointi on yksi nyky-yhteiskunnan suurimmista haasteista. Yksinäisyyden ja psyykkisten ongelmien määrä kasvaa jatkuvasti. Epävarma maailmantilanne ja talouden kiristykset lisäävät lapsiperheiden ahdinkoa. Kannattelua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, sillä liian moni apua tarvitseva jää yhä yksin.
Yksikin lapsuuden kannatteleva kohtaaminen voi muuttaa elämän suunnan.
Jokainen meistä voi toimia kannattelevana voimana sitä tarvitsevalle. SOS-Lapsikylän kautta voit ryhtyä kannattelijaksi monin eri tavoin. Voit tehdä lahjoituksen, jolla mahdollistat apua heikommassa asemassa oleville – ehkäisevä työmme auttaa lapsia, nuoria ja perheitä ympäri Suomen sekä diginä että kasvotusten. Voit ryhtyä vapaaehtoiseksi, sijaisvanhemmaksi tai tukiperheeksi ja antaa kallisarvoista kannatteluasi sitä tarvitseville lapsille, nuorille ja perheille.
Jokainen lapsi ansaitsee tulla kannatelluksi.
Kannatellaan-kampanjan suojelijana toimii tasavallan presidentin puoliso Suzanne Innes-Stubb.
Kuvat: TeroBee Photography
Graafinen ilme: AiniDesign
Atte Kilpinen: "Kuka tahansa voi omalla käytöksellään ja tuellaan kannatella muita"
”Lapsuudessa minua ovat kannatelleet vanhempani niin hyvinä kuin vaikeinakin hetkinä. Aina kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta vahvan tuen ansiosta epäonnistuminenkin on tuntunut hyväksytyltä. Tämä on antanut minulle rohkeutta yrittää ja kokeilla uudelleen, kunnes lopulta onnistun. Koen myös tärkeäksi kannattelun onnistumisen hetkellä – silloin, kun on saavuttanut jotakin merkittävää. Onnistuminen on asia, jota kuuluu kehua ja juhlia, sillä se vahvistaa itseluottamusta ja motivaatiota jatkaa eteenpäin.
Kannattelu merkitsee minulle turvallista tilaa, jossa voi olla oma itsensä ja kokeilla uusia asioita ilman pelkoa torjutuksi tulemisesta. Se on tunne siitä, että joku seisoo rinnalla ja tukee, oli tilanne mikä tahansa. Kuka tahansa voi omalla käytöksellään ja tuellaan kannatella muita – sen ei tarvitse olla vain vanhemmat, vaan se voi olla ystävä, opettaja, sisarus tai kuka tahansa, joka osaa luoda ympärilleen turvallisuuden ja hyväksynnän ilmapiirin.
Toivon, että voin itsekin kannatella ja inspiroida muita elämään omannäköistään elämää. Haluan olla tukena ihmisille ja luoda ympärilleni ilmapiirin, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä ilman pelkoa arvostelusta. Uskon, että pienilläkin teoilla – kuuntelemalla, kannustamalla ja osoittamalla myötätuntoa – voi olla suuri merkitys toisen hyvinvoinnille.
Tahdon rohkaista ihmisiä tavoittelemaan unelmiaan ja löytämään oman polkunsa, oli se millainen tahansa. Jokainen ansaitsee tuntea itsensä arvokkaaksi ja riittäväksi juuri sellaisena kuin on. Toivon, että voin omalla esimerkilläni osoittaa, että itsensä kuunteleminen ja omien valintojen tekeminen on tärkeää – ja että jokaisella on oikeus elää elämää, joka tuntuu aidosti omalta.”
Ellen Jokikunnas: "Koulussa olin usein liikaa tai liian vähän"
Nuorena olin ristiriitainen paketti: äänekäs, mutta silti epävarma. Ujous ja ulospäinsuuntautuneisuus kulkivat minussa käsikkäin – saatoin nauraa kovaa ja puhua vielä kovempaa, vaikka sisälläni myllersi jatkuva epäilys siitä, kelpaanko sellaisena kuin olen.
Koulussa olin usein liikaa tai liian vähän. Olin se, jota ei valittu ensin, mutta jolle annettiin liikanimi. Kiusaaminen oli välillä mustelmia– joskus se oli katse, joka ei kohtaa, tai nauru, joka ei kutsunut mukaan.
Sitten tuli nuorisoteatteri.
Siellä ei tarvinnut kutistua. Siellä sai kasvaa. Ohjaajat ottivat meidät vastaan kuin olisimme olleet oikeita taiteilijoita – ei leikisti, vaan ihan tosissaan. He eivät yrittäneet sovittaa meitä mihinkään muottiin, vaan nostivat esiin juuri sen, mikä teki jokaisesta meistä ainutlaatuisen.
Lavalla sain käyttää ääntäni, eikä kukaan pyytänyt hiljenemään. Opin, että herkkä ja vahva voivat olla samassa ihmisessä – ja että se ihminen voin olla minä. Ohjaajat kannattelivat meitä kaikessa hiljaisuudessa: pienillä eleillä, kuuntelemalla, sillä uskomattomalla taidolla nähdä nuori sellaisena kuin hän on – ja vähän enemmänkin.
He näyttivät, miltä tuntuu tulla hyväksytyksi. Se tunne ei ole koskaan jättänyt minua.
Tim Sparv: "Isäni oli myös suurin kriitikkoni"
Kasvoin Pohjanmaalla rakastavien ja välittävien ihmisten ympäröimänä. Ihmisten, jotka näkivät erityisesti vaivaa sen eteen, että nuoremmalla sukupolvella olisi hyvä alku elämään.
Isäni oli suurin tukijani. Hän ajoi minua ympäri Suomea leireille ja junioriturnauksiin, ja valmensi minua siihen asti, kun täytin 16. Hän käytti aikaa ja rahaa siihen, että sain kaiken mitä toivoin. Hän luopui monista vapaista illoista ja viikonlopuista, jotta joukko poikia pääsisi pelaamaan jalkapalloa yhdessä.
Isäni oli myös suurin kriitikkoni. Hän antoi minulle terveellä tavalla kovaa rakkautta. Miksi? Koska hänellä oli korkeat odotukset minua kohtaan – ja hän tiesi, että sekä jalkapallo että elämä voivat olla kovia. Hän sanoi minulle totuuden silloin, kun sitä piti kuulla. Hän saattoi olla hyvin suora. Mutta hän myös laittoi kätensä olkapäälleni, kun olin maassa.
Läsnä oleminen ei tarkoita vain sitä, että sanoo sen, mitä toinen haluaa kuulla – vaan sitä, että on rehellinen ja aito. Sellainen vanhempi hän oli.
Olen hänelle paljon velkaa. Ilman häntä minulla ei olisi ollut sitä uraa, jonka sain.