“Erilaisuus ei ole hätätilanne”
Eino Nurmisto ei tullut koskaan virallisesti kaapista omille vanhemmilleen, koska hänen nuoruudessaan sateenkaarinuoret olivat traagisia hahmoja, joita odotti kauhea kohtalo.
Kirjoittaja ja vaikuttaja Eino Nurmisto tuli jo nuorena tunnetuksi Tämän kylän homopoika -blogistaan. “Tämä kylä” on Somero, alle 10 000 asukkaan kaupunki Varsinais-Suomessa, jossa Nurmisto syntyi 1990-luvun alussa. Pieni kaupunki oli siinä mielessä ehkä tyypillinen vuosituhannen vaihteen pikkukaupunki, että sen ilmapiiri ei kannatellut itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta matkalla omaksi itsekseen.
“Muotti, johon piti sopia, oli ulossulkeva ja raskas. Se ei välttämättä liittynyt alun perin seksuaalisuuteen vaan siihen, että minua kiinnostivat erilaiset asiat kuin muita”, Nurmisto kertoo SOS-Lapsikylän podcastissa Ei jätetä lapsia yksin.
Kirjailija Elina Hirvosen juontaman sarjan yhdeksännen jakson aiheena on lasten ja nuorten yhdenvertaisuus. Se tarkoittaa sitä, että myös heidän monimuotoisuuttaan ymmärretään ja tuetaan paremmin, liittyi se sitten sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, etniseen taustaan tai vaikka vammaan.
Ajatus yhdenvertaisuudesta uhkaa kuitenkin jäädä juhlapuheiden korulauseiksi, sillä arjessaan erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret kohtaavat ennakkoluuloja, syrjintää, henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä muita enemmän koulukiusaamista. Se kaikki altistaa heitä myös mielenterveyden ongelmille.
Syrjinnän toinen puoli on näkymättömyys. Mainosten, palveluiden ja vaikka hakuoppaiden kuvastossa ihminen on edelleen enimmäkseen terve, laiha, hetero ja liljan valkoinen. Normin ulkopuolelle jää valtavasti lapsia ja nuoria.
“Me aikuiset ja yhteiskunta tuotamme viestiä, että tämä tila, paikka tai palvelu ei ole tarkoitettu sinulle. Jos itseään ei näe esimerkiksi siellä korkeakoulun hakuoppaassa, niin se on tosi voimakas ja vahingollinen viesti, että tämä ei ole tarkoitettu minulle,” sanoo maahanmuuttoon ja syrjintään perehtynyt väestötutkija Shadia Rask.
Syrjintä aiheuttaa itseinhoa
Ulossulkeminen ja syrjintä aiheuttavat myös itseinhoa. Elina Hirvonen ottaa podcastissa esimerkiksi australialaisen koomikon Hannah Gadsbyn esityksen Nanette, jossa tämä puhuu siitä, miten yhteiskunnan asenteet kasvattivat hänet vihaamaan homoja – eli myös itseään. Sisäistetystä naisvihasta on puhuttu viime vuosina paljon naisten kohdalla, mutta se koskee erityisesti vähemmistöjä.
Miten nuoret voisivat kasvaa rakastamaan itseään, jos ympäristön viesti arjessa tai vaikka julkisessa keskustelussa on ihan toinen?
Eino Nurmisto tunnistaa sisäistetyn homovihan itsessään.
“Esimerkiksi pidin miehen feminiinisyyttä naurettavana ja vitsin aiheena. Se tuntuu jälkikäteen tosi traagiselta, koska olen vasta viime vuosina vapauttanut itsestäni feminiinisemmän puolen. Olen huomannut, että sen jälkeen oma hyvinvointini on lisääntynyt huomattavasti”, Nurmisto sanoo.
Shadia Rask on pohtinut asiaa taas suhteessa rasismiin, ja palauttaa keskustelun representaation ja roolimallien merkitykseen.
“Esimerkiksi räppäri Yeboyahin fanit ovat sanoneet, että kun he näkevät hänet afrohiukset auki keikalla, se vähentää itseinhoa ja kuvitelmaa siitä, että vain alaspäin laskeutuvat, suorat hiukset ovat kauniit.”
Shadia Raskin oma esikuva taas on kansanedustaja Fatim Diarra, joka murtaa Raskin mielestä naisena ja kansanedustajana mielikuvaa siitä, miltä kansanedustajan kuuluu näyttää.
“Voi olla afrohiukset auki tai voi olla pikkuletit, ja on samanaikaisesti uskottava.”
Jos itse mahtuu normiin ja visuaalisen kuvaston ideaaliin ihmiskuvaan, niin tällaisia asioita ei välttämättä tule edes ajateltua.
Kuka saa rakkautta ja rakastaa?
Kun ei näe itseään missään, on yksin. Elina Hirvonen muistuttaa, että Suomi on myös Someron ulkopuolella maa, jossa romantiikka on nähty lähinnä miehen ja naisen välisenä. Ylipäätänsä oletus siitä keiden välillä rakkautta tai seksiä tapahtuu, on kapea: rakkaus kuuluu hyvännäköisille heteropareille.
Tässä maailmassa varttuvat myös kaikki sateenkaarinuoret.
“Muistan itse paineet, että miten voisi itse koskaan olla hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa, kun jää teini-iän suhteet kokematta ja pääsee sitten joskus kolmekymppisenä eli ikäloppuna parisuhteita harjoittelemaan”, Nurmisto sanoo.
Hän kertoo “luonnon ajaneen tikanpojan puuhun” eli vanhemmallakin iällä ehti harjoitella, mutta toinen paine olikin se, miten omaa identiteettiä ja seurusteluelämää pitäisi toteuttaa.
“Tasa-arvoista avioliittolakia puuhastellessa tuli paineita olla hyvä esimerkki homoseksuaalista, että haluan naimisiin, perheen ja yhden kumppanin. Myöhemmällä iällä olen havainnut, että en halua näistä välttämättä mitään.”
Miten vanhemmat ja muut aikuiset voisivat tukea lapsen kasvamista identiteettiin, joka ei ole normin mukainen? No ainakin pyrkimällä itse toimimaan niin, että ei normita muita.
Shadia Rask pyrkii puhumaan lastensa kanssa omat ennakkoluulonsa tiedostaen. Se tarkoittaa vaikka sitä, että hän pyrkii kyselemään koulupäivien kulusta sukupuolittamatta muita.
“Tämä on asia, mitä jokainen voi tehdä myös työyhteisössä. Millaisia oletuksia teemme vaikka perheistä, perhesuhteista tai vapaa-ajan vietosta.”
Raskia häiritsee, miten vaikeana muita huomioivaa kielenkäyttöä pidetään julkisessa keskustelussa, vaikka näin ei ole. Virheetkin kuuluvat asiaan.
“Me tarvitsemme uuden opettelua ja pois opettelua, jotta osaisimme kohdata toisemme hyväksyvästi ja kannattelevasti, ja ettei oletuksista tule pieniä viestejä siitä, mikä on hyvää ja oikein ja mikä ei.”
Eino Nurmistolle kannattelevia aikuisia ovat olleet nuorena kavereiden äidit, joille oli helppoa kertoa myös “vähän erikoisia juttuja”, toisin kuin ehkä omille vanhemmilleen. Tärkeintä on, että aikuiset kuuntelevat nuoria eivätkä kauhistu kuulemastaan.
“Asiat pitäisi kohdata arkipäiväisesti eikä sitä kautta, että nyt on kriisi ja hätätilanne. Nuoreen ei saa siirtää omaa huoltaan vaan tasoittaa hänen oloaan.”
Shadia Rask sanoo, että THL:n kouluterveyskyselyn mukaan sateenkaarinuorten voimavaroja ja hyvinvointia lisää erityisesti kokemus hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisesta omassa lähipiirissä ja arjessa.
“Koulun tai muiden aikuisten hyväksyvä katse ja sellainen arkinen kohtaaminen. Toisaalta sen kääntöpuolena on, että jos ei niitä hyväksyviä rakentavia kohtaamisia ole, se taas tuottaa pahoinvointia”, Rask sanoo.
Kaikki voi mennä hyvin
Nurmisto ei koskaan “tullut kaapista” virallisesti tai juhlallisesti omille vanhemmilleen, mutta se oli enemmän ympäristön kuin vanhempien syy. Hänen nuoruudessaan viihdeteollisuus ja populaarikulttuuri täyttyivät tarinoista, joissa kaapista tuleminen omille vanhemmille oli kohtalokasta.
“Ainoa kuva, jonka homonuorista sain oli se, että nuori kaunis homopoika tulee kaapista, hänet heitetään ulos kotoa, hänen poikaystävänsä kuolee aidsiin ja sitten hän kuolee itsekin aidsiin New Yorkin katuojassa”, Nurmisto sanoo ja naurahtaa.
Moni sateenkaarinuori kuitenkin pelkää tosiasiassa vanhempien reaktiota, ja kertominen voi olla todellinen riski. THL:n mukaan sateenkaarinuoret altistuvat muita enemmän henkiselle ja fyysiselle väkivallalle kotona. Pahimmillaan heidät lähetetään niin sanottuihin eheytyshoitoihin.
Myös Nurmisto tietää, että traagisia asioita tapahtuu eikä kaapista ulos tuleminen ole kaikille turvallista.
“Silti tarvittaisiin enemmän tarinoita siitä, että kaikki voi mennä myös ihan hyvin. Vanhemmat sanovat vain, että voi kuule, minä tiesin kun sinä maailmaan putkahdit, että kyllä se on homoseksuaali! Usein se oma pelko ja ahdistus ovat suurin ongelma.”
