“Yksinäisyys hävetti minua”

Kirjailija Antti Rönkä kärsi lapsena ja nuorena yksinäisyydestä. Hän on kamppaillut aikuisena päästäkseen yksinäisen pojan roolista irti. “Olen koettanut muokata tarinaa, jota itsestäni kerron.” 

Jos nyt katsoo kirjailija Antti Röngän lapsuudenkuvia, on ehkä vaikea arvata että hän koki syvää yksinäisyyttä. Näin sanoo Rönkä itse SOS-Lapsikylän podcastissa Ei jätetä lapsia yksin. 

“Koulussa oli vähän toisenlainen maailma. Vahingossakaan en halunnut, että kotona kukaan tietää, että olen tullut vaikka kiusatuksi, koska häpesin sitä. Että sitä ehkä kantaa jotain salaisuutta sisällään, mitä kukaan ei näe.”

Kirjailija Elina Hirvosen juontaman podcastin teemana on kannattelu eli se, miten kaikkien aikuisten pitäisi huolehtia ja välittää myös muiden lapsista kuin omistaan. Kolmannen jakson aiheena on lasten ja nuorten yksinäisyys. 

Antti Rönkä muistaa yksinäisyyden kokemuksen alkaneen samaan aikaan kuin ensimmäinen kouluvuosi.

“Sehän on sellainen taitekohta, missä ihminen yleensä kohtaa yhteiskunnan. Olin ollut päivähoidossa aiemmin, mutta maailma joka koulussa tuli vastaan, oli tosi erilainen”, Rönkä sanoo. 

Varsinkin poikien käyttämä kieli ja fyysisyys tuntuivat vierailta. Pienelle pojalle tuli tunne, että hän ei kuulu joukkoon, ja sen huomasivat myös muut. Seurasi kiusaamista ja ulossulkemista. 

“Muistan sen tunteen, että tämä asia oikeasti tapahtuu, enkä vain kuvittele sitä. Se oli aika pelottavaa. Että en kuulu tähän ja joudun ryhmän ulkopuolelle.”

Rönkä koki kaveripiirin ulkopuolelle jättämisestä ja eristämisestä suurta häpeää. 

“Historiassa eristämistä on käytetty rangaistuskeinona, koska se on ollut pahin rangaistus.”

Uusi koulu ja uudet opettajat veivät uuteen maailmaan

Käännekohta tapahtui vasta lukioiässä. Ratkaisu löytyi Lahdesta, 20 kilometrin kotoa Vääksystä, jossa Rönkä aloitti lukion. Pieni kylä vaihtui uusiin kuvioihin – ja kokonaan uuteen porukkaan. 

“Muistan lukio-opettajani aikuisina, jotka luotsasivat minut johonkin toisenlaiseen maailmaan”.

Tutkimusten mukaan yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt kaikissa ihmisryhmissä, mutta sen haitat korostuvat lasten ja nuorten kohdalla. 

“Yksinäisyys on hyvin kokonaisvaltainen kokemus”, Helsinki Mission yksinäisyystyön päällikkö Maria Lähteenmäki sanoo.

Se vaikuttaa Lähteenmäen mukaan jopa kehosuhteeseen. Lapsesta tulee jännittynyt, koska hän keskittyy selviytymiseen.

“Mitä pidempään kehollinen stressi kestää, sitä enemmän se nakertaa terveyttä. Se vie oppimis- ja keskittymiskykyä ja fyysiseen ja psyykkiseen sairastavuuteen. Tulee masennusta, ahdistusta, paniikkioireita, itsetuhoisia ajatuksia ja muistiongelmia.”

Lapsi saattaa kokea olevansa tyhmä, koska hänen energiansa menee siihen, mitä välitunnilla tapahtuu tai ei tapahdu.

“Silloin hän ei käytä kapasiteettiaan siihen, mihin voisi. Se kenties vaikuttaa jopa urapolkuihin”, Lähteenmäki sanoo.  

Yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta voi tuntea myös kaveriporukan keskellä. Siitä puhuu podcastissa myös Elina Hirvonen, joka oli itse ujo lapsi. Hän koki suurta yksinäisyyttä parista läheisestä kaverista huolimatta, koska kantoi huolia ja salaisuuksia, joista ei voinut puhua kenellekään. 

“Olen iloinen siitä, ettei minua painostettu olemaan jotenkin reippaampi tai sosiaalisempi”, Hirvonen sanoo. 

Yksinäisen lapsen voi olla hyvin vaikeaa ratkaista omaa tilannettaan itse. Hirvonen toivoisi, että varhaiskasvatuksessa ja koulussa kiinnitettäisiin enemmän huomiota lasten ryhmäytymiseen – siihen etteivät lapset muodostaisi keskenään porukoita, vaan kaikki ohjattaisiin tutustumaan syvällisesti toisiinsa.

Hirvosen pohtii, että Suomessa myös jollain tavalla hyväksytään lasten yksinäisyys. Itsenäisyyttä jo nuorella iällä ihaillaan.  

“Suomessa niin sanotusti reippaat lapset ovat usein yksin kotona useita tunteja jo alakoulun ihan ekoilla luokilla. Monissa Euroopan maissa se ei tulisi kuuloonkaan. Yhdysvalloissa yleinen asiantuntijoiden näkemys on, että lapset voi olla muutamia tunteja yksin vasta 11–12-vuotiaina. Meillä ei ole vastaavia suosituksia, emmekä me juurikaan käy tästä asiasta julkista keskustelua.”

Yhdessä yksinäisiä

Sosiaalinen media tunnetusti lisää yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemusta. Siellä muiden elämä voi näyttäytyä täydelliseltä ihanine kaveripiireineen ja jaettuine onnenhetkineen. Sosiaaliset suhteet ovat jo nuorena sosiaalista valuuttaa. 

Antti Rönkä miettiikin, onko yhteiskunnassamme enää tilaa epätäydellisyydelle. 

“Missä pääsee enää syntymään aitoja yhteyksiä, joissa tulisi kohdatuksi ja nähdyksi kokonaisena ihmisenä, joka saa olla myös ärsyttävä ja epätäydellinen?”   

Myös Maria Lähteemäki uskoo, että yksilökeskeinen, menestystä juhliva kulttuuri mutta toisaalta yksinäisyyden medikalisoiminen vaikuttavat yksinäisyyden kokemiseen. 

“Kun arkinen jakaminen puuttuu, emme huomaa, että me kaikki ihmiset kamppailemme samojen asioiden kanssa ja että elämään kuuluu ahdistus, suru ja monenlaiset hankalat tunteet, myös yksinäisyys.”  

Ihmiset siis kipuilevat helposti yhteisen ulkopuolisuuden tunteen kanssa – yksin.

Antti Röngän kohdalla totaalista yksinäisyyttä lääkitsi turvalliset kotiolot. Hän korostaa tulevansa keskiluokkaisesta perheestä, jossa asiat olivat hyvin. 

“Vaikka en pystynyt puhumaan yksinäisyydestä ja kiusaamisesta kotona niin ilman perhettäni en olisi tässä. Tavallaan tiesin, että koulu ja opettajat ovat puolellani ja kuulun tähän maailmaan. Näin mahdollisuuksia koulupihan rajojen ulkopuolella.”

Pitkään Rönkä kuitenkin ajatteli, että lasten roolit koulun pihalla ovat pysyviä. Hänen roolinsa oli yksinäinen ja ulkopuolinen poika.  

“En tiedä, olenko vieläkään erillään siitä harhasta. Siitä tulee itseään toteuttava ennuste. Minussa on ollut myös tietynlaista katkeruutta ja vihaa, enkä ole uskaltanut luottaa muihin tai olen katkaissut yhteyden heti alkuunsa itse. Olen koettanut muokata tarinaa, mitä itsestäni kerron”.

Pitää uskaltaa olla se joka välittää

Lapset ja varsinkin nuoret peittävät yksinäisyytensä taitavasti. Miten opettaja tai kuka tahansa tavallinen aikuinen voisi puuttua lapsen yksinäisyyteen? 

Lähteenmäen mielestä tärkeintä on uskaltaa pysähtyä lapsen kohdalle eikä ajatella, että joku muu hoitaa tämän asian.

“Meidän pitäisi itse uskaltaa olla niitä aikuisia, jotka valitsevat kulkea hetken tämän lapsen rinnalla ja kysyä joka päivä tai viikko, miten menee. Lapsi tietää, että joku on hänestä kiinnostunut ja hän oppii luottamaan siihen, että ihmiset haluavat hänelle hyvää.” 

Lähteenmäki puhuu empatiakuormasta, joka estää auttamasta. Auttaminen tai kärsimyksen näkeminen ympärillä voi tuntua hankalalta, “äidiksi” tai kannattelijaksi ei jaksaisi ruveta. Empatiakuorma kuitenkin vähenee, kun näkee ympärillään muidenkin auttavan. 

“Kun on rohkeampi ja välittävämpi, ei jää sivustakatsojaksi omassa tai toisten elämässä. Kyllä ihminen sitten sanoo, jos ei halua välittämistä”, Lähteenmäki sanoo.

Kuuntele Ei jätetä lapsia yksin -podcastin kolmas jakso tästä: