Sofiya haluaa juosta jälleen
Kymmenvuotiaalla Sofiyalla on unelma:
”Haluan juosta taas!”
Sofiya on kotoisin Itä-Ukrainasta. Hän käy viidettä luokkaa etänä. Kun häneltä kysytään, pitääkö hän koulusta, hän hymyilee ovelasti, nyrpistää nenäänsä ja sanoo:
”En ole suuri koulufani.”
Sofiya kertoo, ettei hän oikein pitänyt neljästä ensimmäisestä kouluvuodesta. Hän aloitti käymällä oppitunneilla paikan päällä, mutta joutui siirtymään etäopiskeluun sodan takia. Nyt viidennellä luokalla hänen tuntinsa ovat erilaisia ja vaikeampia, koska hänellä on uusia oppiaineita ja eri opettajat jokaisessa aineessa. Sofiya kertoo, että se on hänelle vaikeampaa, koska suurin osa hänen koulukavereistaan käy koulussa ja hän opiskelee etänä toipuessaan sodassa saamistaan vakavista vammoista.
”Äiti, en halua elää enää”
Tapasin Sofiyan kuntoutuskeskuksessa Länsi-Ukrainassa, kaukana hänen kodistaan. Hän on siellä äitinsä kanssa.
”Kun Sofiya loukkaantui, me kaikki olimme järkyttyneitä, eniten Sofiya”, kertoo hänen äitinsä ja jatkaa:
”Sydämeni oli miljoonina palasina, mutta tiesin, että minun oli oltava vahva ja annettava kaikki voimani pienelle tytölleni. Hän makasi liikkumattomana sairaalassa ja sanoi minulle: – Äiti, en halua elää enää”.
Sofiyan äiti lakkaa yhtäkkiä puhumasta. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneleitä. Hän katsoo poispäin ja nielaisee kyyneleensä.
”Se oli minun katastrofini. Mutta säästin suruni hetkille, jolloin olin yksin. Kun Sofiya oli hereillä, keskityin antamaan hänelle kaikki voimani, jotta voisin nostaa hänet henkisesti ja fyysisesti ylös. Tiesin, että hän tarvitsi minun voimani saadakseen omansa takaisin, jotta hän voisi alkaa nousta ylös, kävellä ja tulla taas terveeksi.”
Sofiya kävelee äitinsä ympärillä. Tyttö ontuu raskaasti ja liikkuu hitaasti, mutta hänen silmänsä säihkyvät sellaisesta ilosta, jota vain lapsilla on.
”Koulussa on hyviä asioita”, Sofiya sanoo nyökkäillen päätään ja kertoo, mistä hän pitää.
”Pidän piirtämisestä ja maalaamisesta. Tykkään liimata paperia. Tykkään piirtää ihmisiä, mutta kasvot ovat minulle vähän vaikeat piirtää. Onneksi olen aika sinnikäs, joten jatkan kasvojen piirtämistä ja tiedän, että saan ne oikein.”
”Tykkään myös pelata puhelimella pelejä koulukavereideni kanssa. Sekin lasketaan kouluksi, eikö niin?” Sofiya kysyy ja nauraa.
”Roblox, sen parissa vietämme suurimman osan ajasta”, hän jatkaa nauraen.
”Annan hänen leikkiä, koska se on ainoa aika, jonka hän viettää koulukavereidensa kanssa ja joka lasketaan sosiaaliseksi kanssakäymiseksi”, Sofiyan äiti lisää.
”Kun Sofiya makasi sairaalassa molemmat jalat ruuveissa ja tangoissa, hän ei ollut nähnyt ystäviään eikä pitänyt heihin yhteyttä viiteen kuukauteen.”
Hänen äitinsä itkee jälleen ja jatkaa sitten:
”Kesti aikansa saada hänen mielialansa nousemaan, mutta nyt hän on taas oma itsensä. Hän on melko itsenäinen opiskelija, ja autan häntä vain silloin, kun huomaan, että hänellä on vaikeuksia. Huomaan, että hän tarvitsee apua lähinnä englannin ja matematiikan oppimisessa. Rehellisesti sanottuna olisin tyytyväinen, jos englanti ja matematiikka olisivat hänen suurimmat ongelmansa.”
”Ai niin, unohdin,” Sofiya sanoo ja hyppää mukaan keskusteluun.
”Tykkään myös piirtää kissoja ja koiria, erityisesti koiria. Ja haluan myös koiran. Jackrussellinterrierin, aivan kuten sankarikoirani Patron. Koirani pitäisi olla uskollinen, hyödyllinen ja rohkea, aivan kuten Patron. Äiti sanoo, että voin saada sellaisen koiran, kun lopetan terapian ja olen kuntoutunut tarpeeksi ulkoiluttamaan koiraa. Tiedän, että jackrussellinterrierit ovat hyvin energisiä. Sellaista koiraa ei voi kävelyttää, vaan sitä pitää juoksuttaa”, Sofiya nauraa ja lisää:
”Haluan juosta taas.”
”Sanon tytölleni, että nyt hänen on taisteltava itsensä puolesta ja oltava vahva tulevaisuutensa vuoksi.”
Äiti sanoo, että Sofiya on puhdassydäminen tyttö, joka tulee varmasti menestymään elämässä.
”Liikenainen, minusta tulee menestyvä liikenainen, äiti!” Sofiya kertoo äidilleen ylpeänä.
”Tiedän, että minun on opiskeltava hyvin, mutta minun on opittava myös muita asioita. Kuten pelaamaan Unoa. Minulla ei vain ole kortteja, joilla pelata.”
Pienen tytön kikatus saa äidin hymyilemään.
”Kaiken sen jälkeen, mitä Sofiya on kokenut, kaiken sen jälkeen, mitä perheemme on kokenut, minulla ei ole enää paljon voimia jäljellä. Sanon tyttärelleni, että nyt hänen on taisteltava itsensä puolesta ja oltava vahva tulevaisuutensa puolesta. Tiedän, että hän tekee sen. Sofiya juoksee jälleen.”
Auta Ukrainan lapsia ja tee lahjoitus täällä: https://www.sos-lapsikyla.fi/ukraina
Kuva ja teksti: Katerina Ilievska
Suomennos: Aino Saajoranta
