Mielikuvitus ja unelmat avuksi 

Näyttelijä, kirjailija Markku Haussilan lapsuutta varjostivat vanhempien alkoholismi ja vakava sairastuminen. Hänelle huostaanotto oli helpotus. Lastenkoti tuntui turvalliselta levähdyspaikalta, jossa sai ruokaa ja oli puhtaat lakanat.  

Markku Haussila kävi uudelleen läpi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia kirjoittaessaan keväällä ilmestynyttä autofiktiivistä Kaikki kauniit kukat -kirjaa (Storytel, 2023). Osa tapahtumista on totta, osa tarinaa. Kokonaisuus kuitenkin piirtää kuvan haastavasta lapsuudesta, huostaanotosta, kasvattiperheessä varttumisesta, koulun ja asuinpaikkakuntien vaihtumisesta ja ennen kaikkea siitä, miten päähenkilö löysi minuutensa tanssin ja teatterin kautta. Taide on niin kirjan päähenkilölle kuin Haussilallekin keino kertoa selviytymisestä, mutta myös yhteiskunnan eriarvoisuudesta. 

–  Lapset kärsivät eniten, kun elämä ja yhteiskunta ei ole reilu. 

Asioista voi tehdä mahdollisia 

Haussila toteaa, että nyt hänelle kuuluu hyvää. Loppuvuoden ohjelmassa on muun muassa Teatteri Jurkassa Haussilan kirjoittama ja esittämä Scream The Love Story. Seuraava kirja on myös valmisteilla.  

– Kaikki kauniit kukat on kirja, jonka olisin itse tarvinnut nuoruudessani. Olen iloinen, että moni nuori lukija on nyt löytänyt sen.  

Haussila kertoo, että vilkas mielikuvitus ja unelmointi auttoivat häntä lapsuuden ja nuoruuden vaikeina vuosina. Niiden avulla hän selvisi myös yksinäisyydestä. 

– Olen miettinyt, miksi toiset menevät enemmän rikki, jos perheessä on esimerkiksi päihteiden käyttöä. Toiset taas selviytyvät. Minulla peruscore on ollut se, että asiat järjestyvät. Asioista voi tehdä mahdollisia, mutta työ pitää tehdä itse, hän pohtii. 

Harrastus voi pelastaa

Tanssi kiehtoi Haussilaa jo lapsena, mutta tuohon aikaan tanssiharrastus ei ollut hyväksyttävä poikien harrastus. Sopivaa oli urheilla, joten hänkin joutui nuorena harrastamaan judoa ja taekwondoa, vaikka ne eivät yhtään kiinnostaneet. Lopulta kasvattiperheessä Haussila sai aloittaa tanssimisen. 

 – Tanssiharrastus pelasti henkeni. Tanssiopettajani oli yksi tärkeistä aikuisista, joita olen kohdannut. Hän kuunteli ja oli läsnä.  

Tanssista tuli Haussilalle ammatti, josta hän joutui kuitenkin luopumaan kehon pettäessä. Lopulta luovuus ja esiintymishalu veivät näyttämölle. Myös kirjoittaminen oli luonteva tapa täydentää taiteen tekemistä. 

Prinssin ja prinssin tarina

Yksinäisyys on ollut Haussilalle osa elämää.  

– Yksinäisyyteni perusta oli seksuaalisessa profiloitumisessani. En sopinut kaksinapaiseen sukupuolijaotteluun, jossa on vain söpöjä tyttöjen asioita ja reippaita poikien asioita. Se tuntui harhaiselta ja satuttavalta ja koin, ettei omalle identiteetilleni ollut tilaa. Yhteiskunnan viesti oli silloin, että homoseksuaalisuudessa on jotain väärää. Miksei mikään satu kertonut prinssin ja prinssin tarinaa, Haussila kysyy vakavana. 

Tanssin kautta Haussila löysi yhteisön, jota oli kaivannut ja jossa sai olla oma itsensä. 

Puhumattomuuden taakka

Haussila toivoo, että aikuiset puhuisivat enemmän lasten ja nuorten kanssa ja ihan kasvotusten. Aikuisten tulee olla läsnä. Varsinkin haasteellisissa oloissa kasvaneiden tulee tietää, etteivät he ole tehneet mitään väärää.  

– Hiljaisuus ei palvele ketään. 1990-luvun puhumattomuus on tavallaan vieläkin läsnä, eikä silloin saatuja haavoja ole helppo ommella kiinni. Puhumme myös ihan liian vähän perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista ja taloudellisista vaikeuksista. Köyhyys ei ole valinta. 

Haussila toteaa, että jo yksi turvallinen aikuinen voi pelastaa lapsen.  

– Minulla tukipilareita olivat kasvattivanhemmat, tanssinopettaja ja osa opettajista koulussa. Kaikki eivät varmaan edes tienneet, kuinka tärkeitä minulle olivat. On onni, jos lapsi saa hyvän opettajan. 

Haussilalle oli rikkaus kasvaa kasvattiperheessä ja uusperheessä, jossa oli paljon eri-ikäisiä ihmisiä. Perinteinen ydinperheajatus ei ole hänestä olennaista. 

– Arvostan sijaisvanhempia, jotka ottavat ison vastuun ja riskin, kun kasvattavat muiden lapsia omiensa rinnalla. He ovat koviksia, Haussila vakuuttaa. 

Teksti: Johanna Pelto-Timperi

Kuva: Storytel / Heli Blåfield