”Nyt hän tuntee itsensä vapaaksi”

Ensimmäiset kuusi vuotta Anisa kasvoi oman äitinsä kanssa kukkulan laella, kaukana sivistyneestä maailmasta. Heidän kotinaan toimi oksan päälle kääritty kangas. ”Hän eli eri maailmassa, eristyksissä, aina ulkona. Ja suurimman osan ajasta yksin.”

Lapsikylä-äiti Agnes kertoo: ”Kaksi vuotta sitten toivotin kuusivuotiaan Anisan tervetulleeksi lapsikylä-perheeseeni. Hän ei ollut tottunut ihmisiin ympärillään. Hän oli ollut kuusi vuotta yksin äitinsä kanssa. Jos hänen äitinsä oli edes paikalla …. ”

Anisan äiti on kehitysvammainen eikä siksi pysty huolehtimaan tyttärestään kunnolla ja suojelemaan häntä. Hän jätti Anisan usein päiviksi yksin, kun tämä vaelsi kaduilla. Se missä Anisan isä on ja onko hän vielä elossa, ei ole selvillä. Kun Anisan tilanne tuli SOS-lapsikyläjärjestön tietoon, hänen terveytensä oli romahtamassa; hän oli aliravittu, kalpea ja hänellä oli paljon pieniä haavoja.

Ulkona viihtyvä tyttö

”Kun Anisa tuli luoksemme, hän ei ollut tottunut siihen, että hänellä oli katto päänsä päällä ja että hän asui sisätiloissa. Hän halusi aina mennä ulos: olla vihreän ympäröimänä, kiipeillä puissa ja perheen taloissa, juosta. Hän etsi tuttua ympäristöään. Kun ympärillä oli muita ihmisiä, hän piti heitä pelottavina. Hän ei halunnut syödä meidän ruokaamme, vaan kokkaili lehtiä, aivan kuten hänen äitinsä teki.”

”Itse asiassa”, Agnes sanoo muistellen, ”kaikki, mitä pidimme normaalina, oli hänelle epänormaalia. Kenkien käyttäminen, yhdessä syöminen, sängyssä nukkuminen, vessassa käynti, koulunkäynti, leikkiminen tyttöystävien kanssa. Kesti melko kauan ennen kuin hän hyväksyi uuden ympäristönsä. Ennen kuin hän tajusi, että tämäkin oli hyvä asia. Siitä hetkestä lähtien hän pystyi myös ottamaan paremmin yhteyttä muihin lapsiin ja aikuisiin. Nyt hän tuntee olonsa vapaaksi lastenkylässä. ”

Anisa on nyt kahdeksanvuotias. Hän on fiksu tyttö ja tykkää käydä koulua. Hän sanoo itselleen: ”Kirjallisuus on lempiaineeni: lukeminen ja kirjoittaminen. Haluan myöhemmin opettajaksi. Ystävieni kanssa minulla on aikaa paljon, tykkään leikkiä ulkona tai mennä hyppynarua tai laulaa. ”

Äidin luona vierailulla

”Joskus hän yhtäkkiä huutaa, että hän haluaa nähdä äitinsä. Ja se on tottakai mahdollista, koska mielestämme on tärkeää, että lapset pitävät yhteyttä biologiseen perheeseensä*. Hän kuitenkin sanoo aina, ettei halua jäädä sinne, koska hän haluaa mennä kouluun eikä hän halua enää olla yksin. Totta kai minä lähden hänen mukaansa”, Agnes sanoo rakastavasti.

”On kiva nähdä, että hänen biologinen äitinsä tunnistaa hänet yhä, että hän on aidosti ylpeä hänestä. Ylpeä siitä, että hänen pieni tyttönsä kasvaa niin hyvin. He halailevat toisiaan. Ja sitten on hyvä. Sitten hän lähtee iloisena kotiin minun kanssani.”

Agnes on ollut lapsikylä-äiti Ugandassa kaksitoista vuotta. ”Tätä minä halusin tehdä. Rakastan lapsia, mutta minulla ei ollut hyvää aviomiestä. On siunaus, että voin nyt olla äiti näille lapsille. Minun tarvitsee vain katsoa heitä ja voin hyvin. ”

Teksti: Hollannin SOS-lapsikyläjärjestö, käännetty suomeksi
Kuvat:

*jos se on lapsen edun mukaista