Ukraina: Alina on nyt turvassa, mutta olo on jopa pahempi

Alina Bobko on sosiaalityöntekijä, joka työskenteli nuorten kanssa Ukrainan SOS-lapsikyläjärjestössä Kiovan alueella. Sodan kymmenentenä päivänä Alina joutui pakenemaan maastaan.  Vaikka Alina on nyt turvassa, kuten monet ukrainalaiset pakolaiset, hän kamppailee eloonjäämisestä johtuvan syyllisyyden kanssa.

Tässä haastattelussa Alina kertoo, miten sota tuhoaa elämää ja miten se vaikuttaa mielenterveyteen.

Alina, kerro miten kaikki alkoi?

24. helmikuuta, klo 5 aamulla, heräsimme räjähdyksiin.  Mieheni sanoi, että se oli vain unta, eikä ollut mitään pelättävää.  Sitten tuli toinen räjähdys ja sireenit alkoivat soida. Juoksimme katsomaan ulos ikkunasta. Tajusimme, että jotain kamalaa oli tapahtumassa, mutta emme silti voineet uskoa sitä.  Toivoimme, että ne olisivat vain sähikäisiä jossain lähellä.

Vova, yksi Kiovan SOS-lapsikylän nuori, joka asui kanssamme viime aikoina, oli itsenäistymisasunnossaan sinä yönä.  Soitin  hänelle heti. Hän sanoi nukkuvansa, väsyneenä työvuorostaan edellisenä päivänä, eikä ole kuullut mitään.  Käskin hänen tulla luoksemme heti.

Miten ja missä perheesi vietti sodan ensimmäiset päivät?

Olimme kotona Brovaryssa kaksi päivää. Tajusimme, että tilanne alkoi olla pelottava.  Kanssamme oli nelivuotias siskoni poika, josta meidän piti pitää huolta muutaman päivän ajan siskoni mentyä Georgiaan muutama päivä ennen hyökkäystä. Meitä oli siis viisi: minä, mieheni, 12-vuotias poikamme, Vova ja pikku veljenpoikani.

Teippasimme ikkunat ja valmistelimme piilopaikan. Pian huomasimme, että sekään ei ollut kovin turvallista. Pommisuojakin oli meistä niin kaukana, ettemme voineet juosta sinnekään.

26. päivä päätimme mennä sukulaisten luo kaupungin ulkopuolelle ja pysyä heidän kellarissaan.  Sielläkään emme kokeneet olevamme turvassa.  Heidän kotinsa ei ole kaukana Boryspilin lentokentältä, joten kun lentokentällä oli räjähdyksiä, kuulimme kaiken.

Miksi päätit lähteä?

Emme aikoneet lähteä, mutta räjähdysten ja jatkuvan vaaran takia päätimme viedä poikani ja veljenpoikani turvaan. Huomasin, että he näkivät jo painajaisia.  He huusivat ja hyppivät paikoillaan ihan kuin olisivat juoksemassa jonnekin.  Siskonpojalleni kehittyi myös tic-oire.

Luoja, se oli niin kaaos.  Saimme selville, että juna oli lähdössä Kiovasta Länsi-Ukrainaan. Meille ei ollut väliä, minne menisimme. Tärkeintä oli mennä kauas siitä, mitä tapahtui.  Siellä oli jo sotilaallisia tarkastuspisteitä, joten oli jo vaikea lähteä paikasta, jossa olimme.  Kolmen päivän kuluttua minä, poikani, veljenpoikani ja äitini sisko pääsimme lähtemään junalla Uzhhorodiin (Länsi-Ukrainassa, Slovakian rajalla).

Kuinka vaikeaa oli lähteä Ukrainasta?

Se on hyvin vaikeaa. Ensin seisoimme 17 tuntia Uzhhorodiin menevässä junassa. Poikani nukkui nojaten olkapäähäni.

Suunnitelmamme oli jäädä sinne ja odottaa asioiden etenemistä. Saimme Kiovasta kuitenkin tietoomme, että nyt olisi viisasta lähteä lasten kanssa Eurooppaan, jos siellä on sukulaisia. Tietojen mukaan seuraavasta yöstä tulisi vaikea. Ollakseni rehellinen, olen nyt täysin hämmentynyt päivämääristä.  En tiedä, mitä tapahtui.  Tiedän vain, että he puhuivat vaikeasta illasta, ja juuri sillä hetkellä päätimme lähteä kauemmas.  Meiltä kesti vielä 24 tuntia päästä siskoni kotiin Keski-Eurooppaan.

Miltä nyt tuntuu?

Ollakseni rehellinen, henkisesti tunnen oloni paljon pahemmaksi kuin kotona. Täällä olen toisaalta ilman miestäni, joka voisi rauhoittaa minua. Voisin rentoutua, jos hän olisi täällä.  Mieheni ja Vova ovat nyt eri alueella, mutta he nukkuvat edelleen kellareissa. En voi edes ajatella heitä nyt, tunnen murtuvani kokonaan.

Aloin täällä jo toisena päivänä tuntea voimakasta emotionaalista taakkaa. Tunnen syyllisyyttä. Ymmärrän, että olen turvassa täällä, kukaan ei ammu täällä, minun ei tarvitse juosta mihinkään, olen lämpimässä paikassa, lapsista ja minusta pidetään huolta.  Emotionaalisesti tunnen oloni täällä paljon pahemmaksi kuin Ukrainassa ollessani, mutta mieheni, Vova ja sukulaiseni ovat yhä siellä.

Tarvitsetko apua?

Kullä, huomaan tarvitsevani psykologista apua, koska olen myös jatkuvasti yhteydessä SOS-lapsikylien nuoriin.  Minulla oli tänään puhelu nuorten kanssa. Viisi heistä on Kiovan alueella sijaitsevassa kylässä, jossa kirkkoa juuri pommitettiin. Kaikki on kuitenkin hyvin. Olen säännöllisesti yhteydessä heihin ja he sanovat olevansa kunnossa.

Joskus nuoret soittavat minulle öisin.  Kuulen pelon ja ahdistuksen heidän äänistään. Minusta tuntuu, että tällaisten puhelujen jälkeen tarvitsen ammatillista tukea. Olen koulutukseltani psykologi ja ymmärrän, etten pysty auttamaan nuoria, jos minulla itselläni ei ole mahdollisuutta huolehtia myös omista tunteistani.

Tein aiemmin hyväntekeväisyystyötä, vein tavaroita vähävaraisille, autoin heitä ammatillisesti. Vieraassa maassa ihmiset auttavat nyt perhettäni. On hyvin outo tunne olla avun vastaanottavalla puolella. Mutta minä, kuten miljoonat ukrainalaiset, uskon, että palaan vielä kotiin. Kyllä, rakennan elämämme uudelleen ja palaan perheeni luo.