Onnekas elämä lapsikylässä

Intialaisessa Guwahatin SOS-lapsikylässä kasvanut Sneha muistelee elämäänsä lapsikylässä.

Olin kolmen kuukauden ikäinen, kun minut tuotiin lapsikylään Guwahatiin. 18-vuotiaana muuttaessani yliopiston asuntolaan lähdin ensimmäistä kertaa kauas lapsikyläkodistani. Henkilökortissani isän nimen sijaan luki Guwahatin lapsikylän johtaja. Yliopistokaverini luulivat minun kirjoittaneen isäni tittelin vahingossa hänen nimensä sijaan. Se sai minut ymmärtämään, kuinka erilainen elämäni lapsikylässä oli ollut.

Sanoin kavereilleni yliopistossa, että rakastin ja vaalin kaikkea lapsikylässä. Meillä oli lapsikylässä kaunis vihreä pihapiiri ja leikkikenttiä. Lapsikylä-äitini rakasti minua ja siellä oli upea henkilökunta, joka tuntui minusta kuin perheeltä. Puhun edelleen heidän kanssaan joka päivä ja kyselen heiltä ihan kaikesta. Luulen, että he kaikki hemmottelevat minua edelleen. Minusta tuntuu, että olen ollut elämässäni todella onnekas.

Kun ystäväni kysyvät minulta, ajattelenko biologisia vanhempiani tai syytä siihen, miksi he hylkäsivät minut, he yllättyvät, kun kerron heille, etten ajattele heitä kovin paljon. Minulla on ollut niin hyvä elämä ja niin huolehtiva perhe. Elämäni on täynnä rakkautta, joten en muistele taustaani usein. Joskus ajattelen äitiäni ja sitä, miksi hän on luopunut minusta, mutta lähinnä minusta tuntuu vain pahalta hänen puolestaan. Minusta olen ollut todella onnekas myös sisarusteni suhteen, ei kaikilla ole niin montaa sisarusta kuin minulla. Heiltä saan edelleen tukea ja apua elämääni.

Kun tulin Jaipuriin opiskelemaan myyntiä, minulla kesti jonkin aikaa sopeutua. Olin tullut aivan eri puolelta maata ja olin ihan uudessa kaupungissa. Olin tottakai yhteydessä lapsikyläsisaruksiin täällä. Muistan, että soitin lapsikylä-äidillenikin joka päivä ja kerroin, kuinka kaipasin häntä ja sisaruksiani. Joskus soitin jopa kylänjohtajallemme, jota kutsun Subodh-setäksi. Hän on vähän kuin isä meille. Hän opastaa minua kohtaamaan kaikenlaisia elämän haasteita.

Muistan kerran, kun minun piti mennä valintakokeeseen New Delhiin, joka on hyvin vilkas metropoli, ja siellä liikkuminen on hyvin hankalaa. Olin niin stressaantunut ja hämmentynyt, etten edes päässyt kokeeseen asti. Järkyttyneenä soitin Subodh-sedälle ja kerroin, mitä tapahtui. Hän vain alkoi nauraa ja kertoi minulle, että kaikki on kunnossa, että minulle tulee tulevaisuudessa paljon enemmän mahdollisuuksia eteen kuin yksi hassu koe. Hän sanoi, että minun pitäisi vain nähdä huumori tilanteessa ja muistaa, että kaikkien kohdalle osuu tällaisia tilanteita. Ystävystyn helposti, mutta juureni ja perheeni ovat aina lapsikylässä.

Koronasta johtuneen liikkumiskiellon päättymisen jälkeen olin jonkin aikaa yksin yliopistoasuntolassani. Silloin innostuin pitämään yhteyttä ystävieni ja perheeni kanssa Instagramin kautta. Se myös motivoi minua käymään välillä ulkona, jotta pystyin lähettämään heille tietoja Jaipurin ympäristössä olevista käymisen arvoisista paikoista, kuten pyöräilyreiteistä, temppeleistä ja luontopoluista. Se, että olin yksin asuntolassa, vaikutti minuun henkisesi. Rakastan kuvien ottamista ja haluan aina jakaa oppimaani muiden kanssa. Niinpä aloin julkaista kokemuksiani siitä, kuinka eristäytyminen voidaan parhaiten hyödyntää mm. ruoanlaittoon, pyöräilyyn ja positiivisena pysymiseen haasteista huolimatta. Sain niin paljon rohkaisua kaikilta, että olen päättänyt postailla asiasta usemmin.

Haluan muidenkin tietävän tarinani, joka on oikeasti onnellinen, vaikka se eroaakin siitä, mitä ihmiset odottavat sen olevan. Haluan rakentaa todella onnellisen ja menestyvän elämän, koska niin monet lapsikyläsisarukset pitävät minua esikuvanaan. Tiedän tämän siitä, että itsekin varttuessani katselin vanhempia sisaruksiani ihaillen. Toivon olevani hyvä esikuva myös nuoremmille sisaruksilleni.

Sneha Bhuyan, 20, opiskelee kaupankäyntiä Jaipurissa ja aikoo jatkaa opintoja liiketalouden tutkintoon. Sneha varttui SOS-lapsikylässä Guwahatissa Koillis-Intiassa.