Äidin tarina: Näin lastensuojelu auttoi meidän perhettämme

Oli leuto elokuun ilta vuonna 2019. Se, että minä en äitinä enää kyennyt pitämään huolta omasta lapsestani ilman tukea, oli tunne, joka vahvistui kuukausien edetessä ja varsinkin kevään jälkeen.

17-vuotias tyttäreni Emilia* oli viettänyt hieman yli kuusi kuukautta kolmella eri nuorisopsykiatrisella osastolla kolmen eri sairaanhoitopiirin alueella. Talvi oli vaihtunut kevääksi ja kesäksi. Tyttärelläni oli osastohoidossa vietettyjen yli kuuden kuukauden aikana ollut monenlaista itsetuhoista käytöstä.

Sitten keksittiin uusi keino: vapaaehtoinen avohuollon sijoitus lastensuojeluyksikössä. Ehdotus tuli minulta itseltäni, vaikka halusin lähinnä jakaa ajatuksiani nuorisopsykiatrian osaston henkilökunnan kanssa. Vaikeudet yhteistyössä osaston lääkäreiden kanssa olivat lisääntyneet hoitopäivien myötä, ja luottamus ja tarjottu hoito olivat minusta miltei olematonta. Oli aika miettiä, miten tilanteesta päästäisiin eteenpäin.

***

Emilia vieraili lastensuojeluyksikössä yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa, ja hän sai paikasta hyvän ensivaikutelman. Kun itse kävin siellä ensimmäistä kertaa, päivä Emilian muuton jälkeen, ajattelin, että paikka tuntui jotenkin hyvin tutulta. Henkilökunta oli asiallista ja keittiön pöydän ääressä oli rauhallinen ilmapiiri.

Työntekijät olivat saaneet taustatietoja Emilian tilanteesta ja perheestämme, mutta muistan miettineeni, mitä he ajattelivat. Olivatko he sitä mieltä, että olin epäonnistunut äitinä? Mielestäni on väistämätöntä, että äitinä tuntee häpeää ja syyllisyyttä, kun oma lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle. Äidilläkin on osansa esiin tulleiin ongelmiin – hän on kyllä pyrkinyt tekemään parhaansa, mutta se ei ole riittänyt. On asioita, joihin hän on ollut vaikuttamassa, ja asioita, joihin hän ei ole voinut vaikuttaa, mutta jotka ovat vaikuttaneet lapseen. Omalla kohdallani Emilian itsetuhoisuus ja useista itsemurhayrityksistä seurannut pelko tekivät minut kykenemättömäksi tuomaan hänet kotiin osastolta, ja valitsin sen sijaan vapaaehtoisen avohuollon. Vastuu tuntui liian suurelta ja raskaalta.

***

Ymmärrän, että taustallamme oli samanlaisia riskitekijöitä kuin muissakin perheissä, joiden lapsi on sijoitettu, tai joissa ulkopuolinen hoito on ollut tarpeen lapsen kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Tilanteeseemme ei liity väkivaltaa tai päihteiden väärinkäyttöä, mutta Emilian isä ja minä erosimme keväällä 2015, ja voin viiden vuoden perspektiivistä sanoa niitä vaikeiksi olosuhteiksi. Omassa elämässäni oli avioeron lisäksi muitakin isoja kriisejä neljän vuoden aikana, kuten vanhempieni poismeno.

Olin taistellut jaksamisen kanssa jo useita vuosia, ja avioeroprosessi oli henkiselle kantokyvylleni ylivoimaista. Emilian ja nuoremman lapseni elämä muuttui paljon avioeron myötä, kun arki meidän vanhempien kanssa muuttui hyvin erilaiseksi. Emme vielä tuolloin tienneet, että Emilia kamppaili myös koulukiusaamisen kanssa, ja että hänellä oli itseään vahingoittavaa käytöstä jo ennen avioeroa.

***

Ensimmäisenä syksynä eron jälkeen Emilia aloitti yläkoulun, ja ajattelin, että yritimme kaikkemme. Minulla oli yhteys sekä hänen luokanvalvojaansa että koulupsykologiin, ja Emilia pääsi tukikeskusteluun. Koulunkäynti sujui normaalisti, hänellä oli ystäviä ja kaikki oli melko hyvin kotona. On helppo sanoa jälkikäteen, että perheemme olisi tarvinnut lisää tukitoimenpiteitä vähintään neljä vuotta ennen sijoittamista, mutta silloin se ei tuntunut yhtä ilmeiseltä – koko tilanne tai avun vastaanottaminen.

Kahdeksannen luokan syyslukukauden aikana kaikki Emilian elämässä kuitenkin romahti. Jaksaminen, arvosanat, elämän kipinä. Kaikki putosi syvään kuiluun, eikä tapahtumia voinut kelata taaksepäin. Ei voinut tehdä asioita toisin, vähentää traumaa tai korjata sitä, mikä ei riittänyt täydelliseen vanhemmuuteen. Seurasi muutama vuosi, jotka olivat täynnä väsymystä, luovuttamista, lääkärikäyntejä ja ylä- ja alamäkiä. Oli yrityksiä helpottaa koulunkäyntiä, keskusteluja ja monia viestejä koulupsykologin kanssa myöhään iltaisin. Epävarmuuden kanssa oli ehkä vaikeinta elää, koska Emilia ei kertonut syvimpiä ajatuksiaan.

Sitten maanantai-iltapäivänä helmikuussa 2018 alkoi ensimmäistä kertaa hoito psykiatrisella osastolla. Emilia otettiin osastolle lisäpaikalle. Sänky laitettiin olohuoneeseen, koska kaikki huoneet olivat täynnä. Kokemuksemme murrosiän psykiatrisesta osastohoidosta ovat monenkirjavia ​​ja ansaitsisivat jonain päivänä oman tarinansa. Vuonna 2018 Emilia otettiin hoitoon kolmeksi kuukaudeksi, ja vuonna 2019 yhteensä seitsemäksi kuukaudeksi sisältäen lyhyempiä ja pidempiä kotilomia voinnin mukaan.

***

Toisin sanoen polkumme sijoitukseen ei ole ollut suora, eikä sitä tehty kevyin perustein. ”Ei, en halua!” Tuntui ylivoimaiselta, kun sijoituksesta syyskuussa 2019 tuli totta, ja laitoin nimeni paperiin. Samalla kuitenkin tiesin, että tämä oli todellakin ainoa vaihtoehto toimivan arjen saamiseksi vailla osastojaksoja. Mutta samalla se tuntui kuin kompastumiselta maaliviivalla 3000 metrin kilpailussa, kun lastensuojelu tuli kuvioon mukaan vain 8 kuukautta ennen kuin lapsi oli kasvanut paperilla aikuiseksi.

Tänään, kun lopputulos on tiedossa, toivon, että sijoitus tai ainakin tukitoimenpiteet olisi aloitettu jo aiemmin. Ainoa haittapuoli, jonka näen pidemmällä sijoituksella (sama pätee myös pitkään laitoshoitojaksoon) on se, että lapset ja nuoret otetaan pois omasta elinympäristöstään. Opintojen keskeyttäminen tai väliaikainen asuminen toisessa paikassa tarkoittaa, ettei voi pitää sosiaalisia suhteita yllä samalla tavalla kuin ennen. Emilia on kokenut ystäviensä elämän jatkuneen, vaikka hän itse ei voinut olla siellä, missä he olivat ja osallistua siihen. Kunnioituksesta toisten yksityisyyttä kohtaan ystäviä ei oteta vastaan ​​lastensuojeluyksikössä, mutta toisaalta nuoria kannustetaan säilyttämään harrastuksensa ja heitä kuljetetaan monenlaiseen toimintaan. Kesällä 2019 Emilia sai myös tukihenkilön, johon hän piti yhteyttä.

***

Lastensuojeluyksikön henkilöstö oli voimavara sekä nuorille että vanhemmille. Sieltä saamallamme avulla ja tuella on ollut merkittävä rooli elämässämme. Jo kaksi kuukautta Emilian muuton jälkeen kirjoitin viestin sosiaalityöntekijällemme, että nyt olen vihdoin saanut tahon, johon voin sekä luottaa täysin että jakaa vanhemmuuden. Olen pystynyt jakamaan heidän kanssaan kaikki ajatukset Emiliasta, ja he ovat auttaneet koordinoimaan kaikkea aina lääkärikäynneistä ja Kelan kanssa käydystä kirjeenvaihdosta 18-vuotisjuhliin valmistautumiseen saakka.

Kaikkien niiden kuukausien aikana olen tuntenut tulleeni kohdatuksi äitinä, sillä lastensuojeluyksikön työntekijät eivät ole koskaan vähätelleet minua vanhempana. Joskus kun Emilia oli käymässä kotona, mutta ahdistus kasvoi liian suureksi ja hän halusi palata takaisin suunniteltua aikaisemmin, se ei ollut ongelma. He ovat ottaneet tunteeni Emilian itsetuhoiseen käyttäytymiseen liittyen todesta ja kunnioittaneet niitä. Kun kuukaudet kuluivat ja lastensuojeluyksikön henkilökunta tutustui paremmin Emiliaan, olin yhä varmempi siitä, että he ymmärsivät ongelmamme ja osasivat tukea meitä parhaansa mukaan. Sijoitus ei kosketa vain lasta, vaan se on koko perhettä ja myös sisaruksia koskeva prosessi. Arvostin myös sitä, että henkilökunta kohteli minua ”tavallisena äitinä”, vaikka minulla onkin alan koulutusta.

***

Kun Emilian 18-vuotispäivä lähestyi, keskusteltiin tulevaisuudesta paljon ja pitkään. Emilia muutti täysi-ikäistyttyään vuokra-asuntoon ja saa lastensuojeluyksiköstä yhä jälkihuollon tukea muutaman tunnin viikossa. Emilia on aina kiintynyt helposti ihmisiin, siksi on tuntunut hyvältä, että tutut työntekijät voivat nyt kulkea Emilian rinnalla hänen siirtyessään aikuisuuteen.

Kun aiemmin tavoitteemme oli pitää Emilia elossa täysi-ikäisyyteen asti, sisältää nykyhetki tulevaisuuden suunnittelua, tukea, neuvoja ja kannustusta itsenäiseen elämään. Tänään tunnen suurta kiitollisuutta päätöksestä sijoittaa Emilia kodin ulkopuolelle. Se antoi sekä hänelle että minulle vuorotellen hengähdystauon ja tuen aikana, jolloin sitä tarvittiin eniten.

Joten neuvo teille, jotka olette samanlaisessa tilanteessa kuin me: uskaltakaa nostaa kädet pystyyn ja pyytäkää apua. Et ole huono vanhempi, jos tarvitset lisää tukea elämääsi. Pidä sijoitusta mahdollisuutena päästä eteenpäin ja tilaisuutena tuoda lisää turvallisia aikuisia mukaan lapsesi sosiaaliseen verkostoon.

*Nimi on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi.

Blogikirjoitus löytyy myös ruotsiksi täältä.