Kuka korjaisi lastensuojelujärjestelmämme?

Palasin takaisin kolmannelle sektorille syksyllä 2017, koska olin ärsyyntynyt aprillipäivänä 2015 voimaan tulleen sosiaalihuoltolain negatiivisista vaikutuksista lasten suojeluun. Halusin antaa oman panokseni vaikuttamis- ja kehittämistyöhön. Olin siihen mennessä käytännössä jo nähnyt sen, mikä oli luettavissa lain porsaanrei’istä. Lapsia, jotka tosiasiallisesti olivat jo lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun korjaavan tuen tarpeessa, jätettiin – ja jätetään edelleen – perustason riittämättömän tuen varaan.

Lapsen ja perheen tilanteen kärjistyessä lapsi siirtyy perhesosiaalityöstä lastensuojelun asiakkaaksi. Koska mitään tosiasiallisesti vaikuttavaa muutostyöskentelyä ei enää ehditä lapsi- ja perhekohtaisessa lastensuojelussa tehdä, huostaanotto ja sijaishuoltoon sijoittaminen jää liian monen lapsen kohdalla ainoaksi keinoksi. Nyt tiedän, että asiakkuudet perhesosiaalityön puolella voivat kestää vuosiakin ja lasten tilanne on entistä huonompi lastensuojelun asiakkuuden alkaessa.

Ongelmana varhaisen tuen tehottomuus ja riittämättömät mielenterveyspalvelut

Ongelmat lapsille suunnatuissa palveluissa on tunnistettu jo aikoja sitten. Varhaisen tuen perään on lainvalmistelussa huudeltu 80-luvulta alkaen – siis sen tuen, jota järjestävät muut lapsille ja perheille tarkoitetut palvelut kuin lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu. Perustason palvelujen antaman riittävän varhaisessa vaiheessa aloitetun tuen ja avun tarkoituksena oli ja on toimia korjaavan tuen tarvetta ehkäisevänä puskurina. Tästä huolimatta lastensuojelun asiakkuudet ja lasten kodin ulkopuoliset sijoitukset ovat lisääntyneet vuosi vuoden jälkeen.

Vuonna 2019 tehtiin kaikkien aikojen ennätys kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrässä. Vaikka sosiaalihuoltolain piti turvata oikea-aikaiset ja riittävät palvelut lapsille ja perheille ilman lastensuojelun asiakkuutta ja siten estää kodin ulkopuolisten sijoitusten tarvetta. Vaikka myös muiden lasten ja perheiden palvelujen, kuten esimerkiksi varhaiskasvatuksen, koulun, neuvolan ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten pitäisi tarjota riittävää ja oikea-aikaista ennaltaehkäisevää tukea ja apua.

Lasten ja nuorisoikäisten vaikeus saada tarvitsemiaan mielenterveyspalveluja on sekin vuosikymmeniä vanha ongelma, johon on yritetty myös lainsäädännöllä puuttua useamman kerran ilman toivottua tulosta. Lapsia, joilla on mielenterveysongelma, muu sairaus tai vamma ajautuu yhä edelleen lastensuojelun asiakkaaksi. Vaikka sosiaalihuoltolain erityisen tuen tarpeessa olevan lapsen määritelmän tarkoituksena oli nimenomaan taata heikommassa asemassa oleville lapsille tuen tarvetta paremmin vastaavat, oikea-aikaiset ja tehokkaat palvelut ilman lastensuojelun asiakkuutta.

Samoja lapsia sijoitetaan lastensuojelulaitoksiin, vaikka lastensuojelun tehtävänä ei ole hoitaa sairaita tai vammaisia lapsia, eivätkä lapset saa tarvitsemaansa apua ja tukea. Jonkun on kuitenkin kannettava vastuu ja viimesijassa sen tekee lastensuojelu. Tilanne on ollut sama jo vuosikymmeniä. Lastensuojelun tehtävänä ei ole paikata muiden palvelujen puutteita. 

Miksi mikään ei muutu?

Kuluneiden kuuden vuoden aikana olen ollut ärsyyntynyt, turhautunut, vihainen ja surullinen. Olen kirjoittanut blogeja ja selvityksiä eri teemoista. Niitä kirjoittaessani olen lukenut lakien valmisteluasiakirjoja pitkältä ajalta taaksepäin. Niissä kerrotaan selvityksistä ja laatusuosituksista, jotka on tehty vuosikymmeniä sitten. Vanhimmat 1970-luvulla. Lähes samansisältöisiä selvityksiä ja laatusuosituksia tehdään yhä edelleen. Pyörä keksitään kerta kerran jälkeen uudelleen. Mikään ei kuitenkaan muutu. 

Miksi mikään ei muutu? Mitä hyötyä on selvityksistä ja laatusuosituksista, jos niitä ei kyetä viemään käytäntöön? Mitä hyötyä on lasten tilannetta ja palvelujen saantia parantamaan tarkoitetuista laeista ja säännöksistä, jos niitä ei noudateta? Kuka hyötyy siitä, että lasten ja perheiden tilanne ajetaan siihen pisteeseen, että ainoaksi – yksilön ja yhteiskunnan kannalta kalliiksi – keinoksi jää lapsen huostaanotto ja sijoitus vaativan eritystason laitokseen? Missä vaiheessa organisaatioiden ja esimiesten ohjeistukset ovat menneet lain edelle? Kuka toi tehokkuus- ja tuottavuusajattelun lapsille tarkoitettuihin palveluihin ja lasten suojeluun? Milloin rahasta ja tilastoista tuli tärkeämpää kuin lastemme kehityksestä ja hyvinvoinnista? 

Kulunut koronavuosi on nostanut lastensuojelujärjestelmämme ongelmavuoren huippua koko ajan ylemmäs ja ylemmäs suosta, johon se on vajonnut. Olemme kaikki saaneet siitä lukea lukuisista artikkeleista. Olen edelleen ärsyyntynyt, turhautunut, vihainen ja ennen kaikkea surullinen. Yksi tärkeimmistä yhteiskunnan sivistyksen mittarista on se, miten se huolehtii lapsistaan. Miksi sivistysvaltio nimeltä Suomi ei saa lasten ja perheiden palveluja toimimaan kaikista selvityksistä ja laatusuosituksista huolimatta? Yhdenkin lapsen menetetty hyvä tulevaisuus on liian kallis hinta toimimattomasta järjestelmästä.