”Nyt kaikki voisivat avata mikrofonin ja laittaa kameran päälle…”

 
Välillä kaiken maailman etäilyt, teamsit ja zoomit voivat tuntua kiusallisilta, samantekeviltä ja jopa inhottavilta. Olo voi olla turhautunut, vastahakoinen tai jännittynyt. Epävarmuus ja kasvanut levottomuus voivat johtua huonon nettiyhteyden pelosta tai epäilystä omia teknisiä taitoja kohtaan.

Myös huolestuneisuus omasta turvallisuudesta voi aiheuttaa eriasteista lamaannusta. Välillä ei ole täysin selvää, mitä osallistumiseen vaaditaan vai vaaditaanko mitään. Etäilyyn on vaikea innostua mukaan, jos ei tiedä kaikkea tai ei täysin luota toiminnan järjestäjään – saati itseensä.

Saako etätekemisestä tykätä?  

Vaikka kiinnitys, tassunnosto ja muu etäajan termiviidakko ei olisi vielä täysin hallussa ja kameran käynnistys menisi välillä ihan vihkoon – älä lannistu! Klikkaa, testaa, osallistu, uskalla, yritä ja onnistu. Siinä missä kysyminen, kirjoittaminen ja kokkaus ovat taitoja, on etäosaaminen myös taito. Ja taidoissa on se hieno asia, että niitä voi oppia!

Epävarmuuden ja turhautuneisuuden tunnetilat vaihtuvat nopeasti huojentuneisuudeksi. Moni on hämmästynyt siitä, että tuntee pikemminkin iloa, ja taitojen kehittyessä on huomannut pitävänsä, jopa nauttivansa, etätekemisestä.

Suurimmalla osalla ennalta rakennetut uhkakuvat ja pahimmat painajaiset eivät ole toteutuneet. Pelätyn häpeän ja nolouden sijaan monilla päällimmäisinä tuntemuksina ovat olleet leppoisa mukanaolo ja varmuus. Jos kuitenkin tekevälle on sattunut pikkuisia kömmähdyksiä, ovat ne nopeasti unohtuneet. Yhdessä juttelemalla, tilanne käsittelemällä ja kokemuksia jakamalla on kohdattu nololta tuntunut asia. Huikattu hyvästit häpeälle ja jatkettu eteenpäin. Sanonta on tuttu: “Tekemällä oppii”.

Kaiken takana on luottamus 

Kun oma tilanteen hallinta paranee, luotto itseen ja muihin kasvaa. Kiva toiminta ja turvallinen ympäristö luovat mielihyvää, merkitystä ja mahdollistavat kuulumisen joukkoon. Ohjatussa toiminnassa saa tukea ja neuvoja tekemisen lomassa.

Yhden rooli on osallistua, toisen ohjata ja kolmannen havainnoida ja taata toiminnan turvallisuus – kaikki yhdessä tehden. Ällistyttävää on, kuinka moni ei muutaman etäosallistumiskerran jälkeen enää edes muista tai koe tarvetta kummemmin muistella sitä, mistä tunnetilasta kaikki alkoi.

Tulevaisuuden taidot tässä ja nyt 

Me elämme kaikki nyt omina yksilöinämme osana globaalia maailmaa, jossa kaikkia meitä yhdistää eri elämäntilanteista ja eri yhteisöistä riippumatta koronatilanteen mukanaan tuoma toimintatapojen muutos. Ja osaa meistä yhdistää myös vahva kaipuu aikaan ennen koronapandemiaa ja etäilymaailmaa.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka etäyhteiskunnan aika olisi jo huomenna ohi, ovat teamsit, zoomit ja muu etäily tulleet jäädäkseen osaksi ihmisten välistä vuorovaikutusta. Tänään opeteltu etäosaamisen taito ei tule olemaan turhaan opittu taito, joka menisi huomenna hukkaan. Jokaiselle taidon mukanaan tuoma hyöty tulevaisuudessa on yksilöllinen, mutta ei yhteisöstä ja yhteiskunnasta irrallinen.

Virtuaalihaleja ja hopeareunuksia 

Virtuaalisissa ympäristöissä tapahtuva toiminta voi hienoimmillaan tukea eri toimintojen tasavertaista saavutettavuutta. Se rikkoo tuttuja ja totuttuja rajapintoja, ja muuttaa siten maailmanlaajuisesti osallistumisen ja osallistumismahdollisuuksien reunaehtoja. Läpinäkyvät ja osallisuutta tukevat rakenteet, hyvä suunnittelu sekä toteutusten saavutettavuus voivat parhaimmillaan tuoda monenlaiset yksilöt, yhteisöt ja kansalaiset yhteen.

Inhimillisen ja ihmisläheisen virtuaalisen vuorovaikutuksen pakko-oppi ja sen mukanaan tuomat kehityskohteet, mahdollisuudet ja yhdessä tekeminen ovat yksi koronakauden hopeareunus, jos sellaista uskaltaa etsiä.

Me emme ole täällä yksin 

Paraskaan etätoteutus ei kuitenkaan poista inhimillistä perustarvetta fyysisesti samassa paikassa tapahtuvaan yhdessäoloon, ja sen mukanaan tuomaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Eikä etämaailma korvaa kosketusta, läheisyyttä tai yksittäisten aistiärsykkeiden, tuoksujen ja makujen mieleen tuomia elämyksiä, muistoja ja odotuksia.

Totuus on, että jokainen ihminen (toinen vähemmän, toinen enemmän, joku saman verran kuin toinen) tarvitsee elämäänsä sosiaalisuutta, vastavuoroisuutta, vuorovaikutusta ja välittämistä.

Totuus on, että sanojen vuorovaikutus, sosiaalisuus, vastavuoroisuus ja välittäminen vastakohta ei kuitenkaan ole sana etätoiminta, ei verkkotoiminta eikä myöskään verkossa tapahtuva kohtaaminen.

Nähdä toinen ja tulla itse nähdyksi. 

Kuulla toinen ja tulla itse kuulluksi. 

Ymmärtää toista ja tulla itse ymmärretyksi. 

Huomioida toinen ja tulla itse huomioiduksi. 

Joten, kun kuulet tämän äänen: ”Nyt kaikki voisivat avata mikrofonin ja laittaa kameran päälle”, on aika avata kamera, nostaa katse ja sanoa “Moi!”.

***

Blogitekstissä esiintyvät inhimilliset perustarpeet ja tunteita kuvaavat sanat, kun inhimilliset perustarpeet ovat tyydyttyneet tai eivät ole tyydyttyneet, on koottu Tietoinen kiitollisuus NVC-prosessia hyödyntäen -harjoituksesta. Risto Heikkinen (Rauhantyöt)| Lähde: Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus, Marshall B. Rosenberg. (Viisas elämä 2016)

Tietoinen kiitollisuus -harjoitus oli osa Arvokas-ohjelman syysseminaaria 2019 ja Barnavårdsföreningen i Finland rf: Oman elämäni supertähti -hankkeen toiminnan esittelyä. Harjoituksen toteutti hanketyöntekijä Risto Heikkinen. 

Lähellä-hanke ja Oman elämäni Supertähti -hanke kuuluvat osaksi yhdenvertaista Suomea rakentavaa Arvokas-ohjelmaa. Tutustu kaikkiin valtakunnallisiin Arvokas-hankkeisiin www.sinaoletarvokas.fi.