”En ole enää loukussa” -eswatinilaisen Themban tarina

13.1.2021
Tarinoita maailmalta
Themba kotinsa edutalla istumassa rappusilla

Minä ja kolme sisarustani olemme aina olleet nälkäisiä. Emme niinkään kaipaa ruokaa, vaan rakkautta, kotia ja sitä, että joku pitäisi meistä huolta.

Ennen muutimme sijaiskodista toiseen. Elämä on ollut meille kovaa, eikä meillä ole aina ollut toivoa. Olen yrittänyt saada sisareni ymmärtämään, että voimme selviytyä vain, jos pysymme yhdessä.

Kun äitini oli vielä elossa, hän teki parhaansa. Jopa silloin, kun isäni lähti ja meni uudestaan naimisiin, hän pysyi vahvana. Äitimme kuoli vuonna 2013 pitkäaikaiseen sairauteen ja se muutti elämämme peruuttamattomasti. Isoveljenä minun piti alkaa pitämään huolta pikkusisaruksistani. Olin silloin 17-vuotias. Sisarukseni olivat 15-, 12- ja 9-vuotiaita.         

Ihan ensin äidin kuoleman jälkeen elimme täysin naapuriemme ja kirkon tarjoaman tuen avulla. Menimme silloin monina iltoina nälkäisinä nukkumaan, sillä en enää rohjennut kysyä naapureilta lisää ruokaa. Aloimme tehdä pieniä hommia maksusta koulun lomien aikana ja viikonloppuisin, jotta saimme vähän tuloja ruokaan. Asuimme silloin vuokratalossa Nhlanganon kylässä (Etelä-Eswastinissa). Eräänä päivänä, kun tulimme koulusta kotiin, löysimme munalukon kotimme ovesta. Talon omistaja oli häätänyt meidät ja tajusimme, että olimme yhtäkkiä kodittomia.

Kirkkomme laittoi meidät kaikki neljä asumaan sijaisperheeseen. Ensimmäinen sijaisperheemme oli lääkärin luona. Siellä oli ihan melko hyvä asua, vaikkakin hän aina muistutteli meitä olemaan kiitollisia tilanteessamme ja siitä, että vanhempamme olivat poissa. Minun piti jotenkin ”hyllyttää” omat tunteeni ja yrittää vain auttaa sisaruksiani käsittelemään suruaan. Sijaisperheemme antoi meille paikan nukkua ja ruokaa, minä olin vastuussa hygieniatuotteiden hankkimisesta siskoilleni.

Siinä vaiheessa SOS-lapsikyläjärjestön tuki tuli mukaan kuvioihin ja asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan. Me saimme koulupuvut, koulukuljetuksen, kirjoituspaperia ja koulumaksummekin maksettin. Saimme myös rahaa siskojeni tarpeita varten. Se todella auttoi meitä siinä tilanteessa.

Vuoden jälkeen saimme tiedon, että meidän täytyy muuttaa uuteen perheeseen. Toivoimme kovasti, että se olisi meille sopivampi paikka elää. Sijaisperheestä toiseen muuttaminen oli todella hankalaa ja pelottavaa, varsinkin siskoilleni. Yritin esittää, että kaikki oli helppoa ja hyvin, jotta hekin kestäisivät muuton paremmin. Vieraiden ihmisten luona asuminen ei ole helppoa. Yritin aina pitää huolta, että sijaisperheemme olisi varmasti tyytyväinen meihin, etteivät he potkaisi meitä ulos.

Yritin tarkoituksella keskittyä vain siskojeni hyvinvointiin, jotta he pystyivät keskittymään paremmin koulunkäyntiin. En itse pärjännyt hyvin koulussa ja nuoremmat siskoni etenivät pian ylemmälle luokalle kuin minä. Viikonloppuisin kävimme SOS-lapsikyläjärjestön ohjauksessa ja psykososiaalisen hyvinvoinnin leireillä. Niiden avulla ymmärsimme, että hyvä koulutus oli meillä ainoa tapa saada parempi elämä.

Piti purra hammasta, etten olisi itkenyt siskojen edessä.

Elämämme toisessa sijaiskodissa jatkui kolme vuotta. Sijaisperheemme yritti saada meitä kääntymään omaan uskontoonsa, mutta koska kieltäydyimme, he pyysivät meitä lähtemään. Kävimme silloin isoäitimme luona, mutta hän ei halunnut ottaa meitä hoidettavakseen. Myöskään isämme ja hänen uusi perheensä ei halunnut meitä enää. Tuntui, että kukaan ei välittänyt meistä. Piti purra hammasta, etten olisi itkenyt siskojen edessä.

Kirkkomme pastori otti meidät luokseen asumaan kahdeksaksi kuukaudeksi ja vuokrasi meille talon vuodeksi sen jälkeen. Alue oli niin turvaton, että SOS-lapsikyläjärjestön tukitiimi siirsi meidät turvallisemmalle alueelle. Vaikka sijaisperheemme vaihtuikin välillä, pystyimme aina onneksi jatkamaan samassa koulussa. Tukitiimi on todella auttanut meitä kaikissa vastoinkäymisissämme ja kannustanut ja innostanut meitä tekemään kaikkemme, jotta voimme pysyä yhdessä. Koulutuksen ja saamamme positiivisen asenteen johdosta, olen varma, että elämämme perheenä tulee olemaan hyvää.

Yksi siskoistani on nyt kolmannella vuodella yliopistossa ja minä olen toisella vuodella. Loputkin siskoistani voivat hyvin. Minun unelmani on päästä opettajaksi. Uskon, että opettajana pystyn auttamaan koviakin kokeneita lapsia voittamaan vastoinkäymiset ja kasvamaan sen myötä paremmiksi ihmisiksi. Olen nyt 25-vuotias, enkä tunne olevani enää ”loukussa”. Tulevaisuuteni on täynnä mahdollisuuksia.

Valokuvaaja

Hlubi Mkhawulo