Miksi mikään ei muutu laitoshuollossa?

Olen toiminut lastensuojelun lakimiehenä yli 20 vuotta, minkä lisäksi koulutan lastensuojelun työntekijöitä. Rajoitustoimenpiteitä laitoshuollossa koskeva lastensuojelulain muutos tuli voimaan vuonna 2006, jolloin ryhdyin kouluttamaan myös laitoshuollon puolella. Vuonna 2013 lopetin, koska turhauduin.

Lain täsmällisetkään säännökset eivät riittäneet kitkemään kielteisiä käytäntöjä pois laitoshuollosta. Kiertoilmausten kehittäminen tuntui olevan laitosten henkilöstölle tärkeämpää kuin lain noudattaminen. Asenne lakiin ja lapsen oikeuksiin sekä niiden toteutumisen turvaamiseen sijaishuollon aikana oli ylimielinen, joskus jopa halveksuva. Pesin käteni laitoshuollosta, luovutin seitsemän vuoden jälkeen.

Toki noihin vuosiin sisältyi valonpilkahduksia, kuten yksittäisten työntekijöiden oivalluksia lasten oikeuksien yhteydestä rajoitustoimenpiteisiin, sekä joidenkin laitosyksiköiden aito pyrkimys noudattaa lakia ja kunnioittaa lasten oikeuksia. Tälläkin hetkellä laitoksissa työskentelee osaavaa ja ammattitaitoista hoito- ja kasvatushenkilöstöä, jonka vilpitön tarkoitus on tukea lapsen kehitystä ja hyvinvointia sekä edistää lapsen parasta hänen ihmisarvoaan ja oikeuksiaan kunnioittaen. Esimerkiksi SOS-Lapsikylän lastenkodeissa on erityisesti panostettu lasten osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien toteutumiseen.

Kielteisillä käytännöillä on pitkät perinteet

Valtiovalta pyysi lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta anteeksi lapsen oikeuksien päivänä vuonna 2016. Valtiollisen anteeksipyynnön taustalla oli selvitys huostaan otettujen lasten kokemista epäkohdista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta ensimmäisen lastensuojelulain aikaan vuosina 1937–1983.

Kirjoitin blogin lasten kaltoinkohtelusta sijaishuoltopaikoissa viime marraskuussa, kun eduskunnan oikeusasiamiehen tarkastusten yhteydessä ilmenneet epäkohdat laitoshuollossa tulivat julkisuuteen edellisen kerran. Kirjoitan taas samasta syystä. Miksi mikään ei muutu laitoshuollossa huolimatta valtiollisesta anteeksipyynnöstä ja laillisuusvalvojan toistuvista huomautuksista?

Lastensuojelulain säännökset rajoitustoimenpiteistä ovat piinallisen tarkkarajaisia siksi, että niillä puututaan lapsen perus- ja ihmisoikeuksiin ja siksi, että ne vetävät rajan tavanomaisten kasvatuskeinojen ja rajoitustoimenpiteiden välille. Miksi niiden omaksuminen on laitoshuollossa niin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta? Onko kysymys ymmärryksen puutteesta vai asenneongelmasta?

Lapsen hoidon ja kasvatuksen tulee turvata lapsen kehitys ja hyvinvointi

Myös laitoshuollossa olevaa lasta on hoidettava ja kasvatettava lapsenhuoltolain 1 §:ssä säädetyin tavoin. Tarkoituksena on turvata lapsen kehitys ja hyvinvointi, hyvä hoito, kasvatus ja huolenpito sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeelliset rajat ja valvonta.

Lasta tulee kasvattaa siten, että hän saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lasta on suojeltava kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

Rajoitustoimenpiteet eivät ole kasvatuskeinoja, eikä niitä saa käyttää, jos laissa säädetyt edellytykset eivät täyty. Tarvittaessa on tehtävä perusteltu päätös. Tavanomainen kasvatus taas ei saa sisältää lasta alistavia ja nöyryyttäviä keinoja, eikä lasta saa kohdella huonosti. Miksi saamme kuitenkin jatkuvasti lukea samoista ongelmista laitoshuollossa vuosi vuoden jälkeen?

Sijaishuollon on tarjottava lapselle parempaa

YK:n lapsen oikeuksien komitean määritelmä lapsen ruumiillisesta ja henkisestä kaltoinkohtelusta on laaja.  Lapsen ruumiillinen kaltoinkohtelu on muutakin kuin lyönti tai muu fyysinen väkivalta, josta jää jälki. Kaikkinainen fyysisen voiman käyttö, josta aiheutuu lapselle kipua tai nöyryytystä, on lapsen ruumiillista kaltoinkohtelua, ellei kyse ole esimerkiksi tilanteesta, jossa lapsi on juoksemassa auton alle. Lapsen henkisen kaltoinkohtelun muotoja ovat muun muassa vähättely, nöyryytys, häpäisy, syyllistäminen, uhkailu, pelottelu ja pilkkaaminen. Lapsen henkistä kaltoinkohtelua on myös lapsen laiminlyönti tunnetasolla ja muu lapsen välinpitämätön kohtelu.

Laitoshuoltoon sijoitettujen lasten kasvatus on varmasti tavanomaista vaativampaa. Siksihän lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle. Mutta mihin perustuu ammattikasvattajien käsitys siitä, että lasta alistamalla, nöyryyttämällä ja kohtuuttomalla ankaruudella annetaan lapselle jotain parempaa mitä hän olisi kotonaan saanut? Sitä sijaishuollon kuitenkin pitäisi lapselle tarjota – parempaa – ollakseen lapsen edun mukaista.

Mihin on kadonnut lapselle osoitettu ymmärrys, hellyys, arvostus ja huomioon ottaminen laitoshuollossa – jos sitä on koskaan ollutkaan? Lapsella on oikeus saada kehityksensä tueksi tarvitsemaansa ymmärrystä, hellyyttä ja arvostusta myös laitoshuollossa ja lapsen kokemukset ja mielipide on otettava huomioon kaikissa häntä itseään koskevissa asioissa.  Lapsi tarvitsee hyväksyviä katseita ja kannustavia sanoja saavuttaakseen parhaan potentiaalinsa.