Vain osa lapsista saa toteuttaa unelmiaan

Pari vuotta sitten minuun otti yhteyttä kaksi yksittäistä henkilöä toisistaan tietämättä. Kummatkin asuivat suuressa kaupungissa ja molempien asia koski joko oman lapsen tai lähipiirissä olevan lapsen jalkapalloharrastusta. Kummassakin tapauksessa tuo harrastus oli katkolla sen vuoksi, että perhe ei pystynyt maksamaan noin sadan euron kuukausittaista harrastusmaksua.

Toisessa tapauksessa kyse oli maahanmuuttajaperheestä, joka oli saanut jo sosiaalitoimen kautta kunnan määrittelemän maksimituen eli 500 euroa lapsen harrastusta varten. Raha oli käytetty toukokuun loppuun mennessä, joten pojalle oli ilmoitettu, että hän oli tervetullut joukkueeseen uudelleen seuraavassa tammikuussa, ellei perhe keksisi keinoa maksaa kuukausimaksuja.

Toisessa tapauksessa yhteydenottaja oli äiti, jonka lapsi oli vaarassa joutua lopettamaan hänelle tärkeän jalkapalloharrastuksen, kun yksinhuoltajana äidin rahat eivät riittäneet enää harrastusmaksuihin. Perheen isä istui vankilassa ja äiti yritti parhaansa mukaan selviytyä häpeälliseksi kokemastaan elämäntilanteesta yksin lasten kanssa. Äiti kertoi saavansa lastensuojelusta apua perhetyön kautta. Tämä tarkoitti sitä, että perheen kotona kävi kerran viikossa kaksi työntekijää keskustelemassa äidin kanssa vanhemmuuden haasteista. Äiti oli äärimmäisen turhautunut siihen, että hän ei kokenut tarvitsevansa perhetyötä, koska keskustelemalla hänen pulmansa eivät ratkenneet. Perhetyöhön kunnasta löytyi rahaa, kun taas lapsen harrastukseen äiti ei saanut tukea, vaikka se olisi ollut todennäköisesti huomattavasti halvempaa kuin perhetyö. 

Vähävaraisuus on merkittävä este harrastamiselle

Tunsin syvää voimattomuutta näiden yhteydenottojen edessä, mutta sisuunnuin sen verran, että olin yhteydessä kyseisen kaupungin sosiaalitoimeen. Minulle kerrottiin, että molemmat perheet voisivat saada tukea lasten harrastuksiin, jos tuen tarve olisi ollut lyhytaikaista. Koska molemmissa tapauksissa oli kuitenkin viranomaisen arvion mukaan todennäköistä, että tuen tarve olisi pitkäaikainen tai jopa pysyvä, kunnan asettamia rajoja ei voitu ylittää. Selkeä viesti kunnasta minulle oli, että nämä lapset olisi syytä ohjata koulujen, seurakuntien ja järjestöjen tarjoamiin ilmaisiin kerhoihin harrastamaan. 

Tunsin vielä suurempaa voimattomuutta. Järkyttynyt olin siitäkin syystä, että oma poikani pelasi siihen aikaan jalkapalloa, enkä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että jalkapallo on tarkoitettu vain etuoikeutetuille lapsille. 

Tähän saakka olin sosiaalityöntekijänä ollut taipuvainen ajattelemaan, ettei raha ole keskeisin este lasten harrastamiselle. Suurempana esteenä pidin sitä, että kaikilla lapsilla ei ole olemassa kotoa tarpeeksi tukea, jotta lapsi pääsisi harrastukseen tai pystyisi siellä säännöllisesti käymään. Olen edelleen samaa mieltä siitä, että nämä ovat keskeisiä esteitä, mutta niiden rinnalla perheen taloustilanne vaikuttaa merkittävästi siihen, saako lapsi harrastaa vai ei.

Pelikentillä ja konserttilavoilla loistavat hyvätuloisten lapset

Mielestäni on vastenmielinen ajatus, että jalkapallon kaltainen joukkuelaji olisi tarkoitettu vain niille lapsille, joiden vanhemmilla on hyvät tulot. Näen, että meille on päässyt vuosien saatossa syntymään melkoinen luokkayhteiskunta lasten vapaa-ajan alueelle. Useimmat pitkäjänteiset, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen mahdollistavat harrastukset on tarkoitettu vain hyvätuloisille. Ne, joilla ei ole laittaa satoja tai jopa tuhansia euroja vuodessa lapsensa harrastukseen, voivat valita vaihtoehdoista, jotka eivät useinkaan mahdollista tavoitteellista, pitkäjänteistä ja sitoutunutta harrastusta.

Kun istun katsomossa kannustamassa poikaani uintikisoissa tai käyn kyynelehtimässä eturivissä hänen bändinsä keikalla musiikkiopistossa, en voi välttyä ajatukselta, että siinä eivät ui kilpaa Suomen parhaat ja motivoituneimmat kilpauinnin harrastajat tai bändikonsertissa eivät soita Suomen parhaat kitaristit. Siinä soittavat ja uivat ne, joiden vanhemmilla on tähän varaa.

Vierailimme SOS-Lapsikylän Unelmista totta! -hankkeeseen liittyen viime maaliskuussa Islannissa tutustumassa niin sanottuun ”Islannin ihmeeseen”. Islannissa tehtyjen tutkimusten mukaan lapsen hyvinvointi ja suojaavien tekijöiden määrä hänen elämässään lisääntyivät merkittävästi, jos hän pystyi osallistumaan useita kertoja viikossa tapahtuvaan säännölliseen aikuisen vetämään harrastukseen. Ei myöskään tarvitse ihmetellä, miksi Islanti on niin hyvä jalkapallossa, vaikka asukkaita on vain piirun verran enemmän kun Espoossa. Siellä jalkapalloa harrastavat kaikki siitä innostuneet. 

Yhdessä teemme lasten unelmista totta

Me SOS-Lapsikylässä haluamme, että myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset pystyvät harrastamaan ainakin yhtä itselleen merkityksellistä harrastusta perheen varallisuuden riippumatta. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi olemme luoneet Unelmista totta -hankkeen. Unelmista.fi-alustalla niin yritykset kuin yksityishenkilöt voivat lahjoittaa rahaa lasten harrastamisen tukemiseen. Taloudellisesti haastavassa asemassa olevat perheet voivat puolestaan hakea tukea lasten harrastamiseen alustan kautta. 

Jotta saamme alustan toimimaan, tarvitsemme mukaan niin harrastusten järjestäjiä kuin ihmisiä, jotka pystyvät taloudellisesti mahdollistamaan harrastamisen niille lapsille, joilla ei muuten olisi siihen varaa. Toivomme myös, että yritykset tarttuisivat sankoin joukoin mahdollisuuteen toteuttaa yhteiskuntavastuutaan lahjoittamalla Unelmista.fi-alustan kautta oman pottinsa lasten harrastuksiin. Me SOS-Lapsikylässä huolehdimme siitä, että raha menee sitä eniten tarvitsevalle. 

Yhdistämällä voimat voimme tehdä lasten unelmista totta!