Kehittäjänuoret Eve ja Joonas: Sijoitettujen nuorten elämä on jatkuvaa todistelua

SOS-Lapsikylän SOS-kehittäjänuorina toimivilla Evellä, 19, ja Joonaksella, 17, on omakohtaista kokemusta lastensuojelusta. Even lastensuojeluasiakkuus on päättynyt ja hän on tällä hetkellä jälkihuollossa. Joonas on sijoitettu sijaisperheeseen 1-vuotiaana, ja sijaisperheessä hän asuu edelleen. Molemmilla on paljon ajatuksia siitä, miten lastensuojelun asiakkaisiin pitäisi suhtautua ja miten lastensuojelua olisi syytä uudistaa.

Eve ja Joonas ovat lastensuojelun kokemusasiantuntijoita ja molemmilla on ajatuksia siitä, miten lastensuojelutaustaiset lapset voitaisiin ottaa paremmin huomioon koulumaailmassa. Joissain tapauksissa oppilaat saattavat joutua opettajan silmätikuksi, toisinaan taas päästä taustansa vuoksi liiankin helpolla.

”Minua on lellitty ja päästetty tekemään koetta yksin puhelimen kanssa. Annettu ehkä vähän säälistä jotain numeroita. Sekin on väärin, ei saisi olla silmätikku eikä toisaalta liian lellitty”, sanoo Eve.

Jopa opettajat kiusaavat

Joonaksen kouluajalta löytyy täysin päinvastaisia kokemuksia. Hän joutui koulussa jopa opettajien kiusaamaksi.

”Yläkoulussa pari opettajaa ei tykännyt minusta kahteen vuoteen ollenkaan. Viimeisenä vuonna he pyysivät anteeksi, että olivat olleet ihan hirveitä. Se (anteeksipyyntö) oli ihan mahtavaa. Kun he alkoivat puhua minulle, tuntui että olen vihdoinkin normaali oppilas.”

Even mukaan sijoitettuja nuoria ei kannusteta opiskelemaan korkealle, koska heidän ei uskota pärjäävän.

”Yläkoulussa sanotaan herkästi, ettei sinun kannata lukioon mennä, et sinä siellä pärjää. Mene ammattikouluun, sinne on helpompi päästä. Jos on päässyt yliopistoon, niin ihmetellään, miten sinne on päässyt, kun on sijoitettu.”

Myös vanhemmilla saattaa olla voimakkaita mielikuvia sijoitetuista lapsista, joita siirtävät omille lapsilleen, Eve ja Joonas tietävät. Nuoret kehottavatkin sekä aikuisia että lapsia avoimuuteen ja tutustumiseen ennen automaattisten leimojen antamista. Valitettavasti sijoitettujen nuorten pitää usein olla yhtä hyviä kuin muidenkin, ellei parempia, jotta heitä ei leimata.

”Elämä on kokoaikaista todistelua”, tietää Eve.

Päätöksiä tekevän ihmisen pitää tuntea asiakkaansa

Molemmat toivoisivat, että pikaisesti kiinnitettäisiin huomiota sosiaalityöntekijöiden resursseihin. Eve muistuttaa, että jos yhdellä sosiaalityöntekijällä on vastuullaan 100 lasta ja nuorta, ei hänellä ole mahdollisuutta tutustua kaikkiin ja saavuttaa heidän luottamustaan. Myös lapsen kokonaistilanne jää pirstaleiseksi, kun sosiaalityöntekijät vaihtuvat tiheään.

”Minut olisi varmaan huostaan otettu jo viisi vuotta aikaisemmin, jos sossu olisi ollut pysyvä. Kyllä sen ihmisen, joka kaikista elämääni liittyvistä asioista päättää, pitäisi tuntea minut”, sanoo Eve.

Paitsi että sosiaalityöntekijän tulisi tuntea lapset, haluaisivat lapsetkin tuntea hänet ja tietää sosiaalityöntekijästään muutakin kuin nimen.

”Esimerkiksi lempivärin tai onko hänellä lemmikkejä tai harrastuksia! Silloin voisi ajatella, että sossukin on vain ihminen, jolla on vaikka marsu. Pohjimmiltaan tässä ihminen kohtaa ihmisen, eikä sosiaalityöntekijän pidä olla sillä asenteella, että ’sinä olet asiakas, minä vahdin sinua ja tämä on vaan minun työtäni’”, Eve summaa.