Pamela Tola SOScastissa: Olisinpa uskonut itseeni aiemmin

Vaikka lapsen tai nuoren elämässä tuntuisi olevan kuinka vaikeat lähtökohdat hyvänsä, voi aikuisen tai ikätoverin tuki olla ratkaisevassa roolissa. Yksikin lapseen uskova ihminen voi muuttaa elämän suunnan, sanoo näyttelijä, ohjaaja Pamela Tola, joka keskustelee SOScastin uudessa jaksossa SOS-Lapsikylän Kati Palsasen kanssa.

Harva varmaan tietää siitä, millaisista lähtökohdista Pamela Tola on ponnistanut kuuluisuuteen. Tola otettiin nuorena huostaan, sijoitettiin ensin lastenkotiin ja myöhemmin sijaisperheeseen.

”En halunnut aloittelevana näyttelijänä olla se henkilö, joka nousi ’orpotytöstä tähdeksi’ tai tulla leimatuksi menneisyyteni kautta. Nyt asiasta puhuminen on helpompaa, eikä se ole enää haavainen kohta.”

Tola on kiertänyt noin 10 vuoden ajan Suomen yläkouluja puhumassa nuorille unelmista. Hän ajatteli pitkään, ettei halua puhua taustastaan, mutta ajatus muuttui hänen tajuttuaan kuinka tärkeässä asiassa voi olla esikuvana ja antaa toivoa nuorille.

”Itselläni on paljon sisaruksia: biologisia ja ei-biologisia. Minulla on kova halu auttaa nuoria, jotka ovat kanssani samanlaisista oloista.”

Unelmointia Tola ei osannut vielä lapsena, vaan se piti opetella.

”Ei minulla ollut mitään käsitystä mistään unelmista! Elämä oli pelkkää hengissä selviytymistä. Pelastukseni oli tosi vilkas mielikuvitus. 1.- 2.-luokkalaisena kuvittelin olevani elokuvanäyttelijä. Oman päänsisäinen fantasiamaailma innosti ja kun sain lastenkodissa kameran käyttöön, aloin esittää omia maailmojani kameralle.”

”Itsetuntoni oli supernolla”

Tola tietää, että huonoissa oloissa eläneen ja sijoitukseen joutuneen lapsen tai nuoren lapsuus loppuu lyhyeen. Oma päänsisäinen puhe itseä kohtaan voi olla negatiivista, eikä tulevaisuudenuskoa ole. Maailma voi olla surullinen, kylmä ja musta. Silloin kaikki positiiviset sanat, teot, huomiot ja pienenkin lahjakkuuden jyväsen huomaaminen ja sen ääneen sanominen voivat olla lapselle äärettömän tärkeitä.

”En minä uskonut itseeni yhtään! Itsetuntoni oli aivan miinusmerkkinen ja supernolla, vaikka näyttelin ja rakastin sitä. En minä ikinä ajatellut, että olisin siinä hyvä tai se olisi minun lahjakkuuteni. Kamppailen yhä itsetuntoasioiden kanssa, vaikka olen monen mielestä menestynyt ja mulla on asiat hyvin”, Tola sanoo.

Tola sanoo, että hänelle elämä on aina ollut ikään kuin katastrofin keskellä tarpomista.

”On ollut pakko pysyä aktiivisena, jotta selviää hengissä. Pusken vain eteenpäin, ehkä se on mulla se moottori. Välillä pysähdyn miettimään, että mitä tässä on tullut tehtyä.”

Se minkä Tola olisi halunnut muuttaa, on tapa, jolla hän puhui itselleen.

”Olisinpa saanut aikaisemmin katki negatiivisen kierteen ja voimakkaan itseni alas painamisen. Se on vaikea asia pysäyttää tai edes huomata. Usein olemme itsemme pahimpia vihollisia ja puhumme itsellemme tyyliin: en minä tuohonkaan pysty! Olen huono ja ruma! Aikuisena olen opetellut hokemaan itselleni, että minä pystyn ja osaan. Rauhoitan sillä itseäni.”

Lähtökohdat eivät määritä ihmistä

Pamela Tola muistuttaa, että ihmisen lähtökohdat tai olosuhteet joista hän ponnistaa eivät määritä häntä.

”Voi olla kipeää ja epäreilua, että joutuu lapsena käymään läpi sellaisia asioita mitä luokkakaverit tai muut saman ikäiset eivät. Ei lapsen pitäisi joutua käsittelemään esimerkiksi vanhempien kuolemaa, ei lapsella ole siihen kapasiteettia. Mutta toivoa on ja elämä kantaa. Vaikka tänään on tällaista ja nyt näyttää pahalta, niin elämä voi yllättää myös positiivisesti.” 

Kaikilla on vaikeuksia ja haasteita elämässä, eikä elämän ei ole Tolan mukaan tarkoituskaan olla helppoa.

”Minulle jaettiin nämä kortit, millaisia valintoja voin niillä tehdä? Elämänkokemukseni kulkevat aina mukana, enkä varmaan itsekään pääse ikinä kaikista haavoista ja vaikeuksista. Mutta monista asioista olen pystynyt selviämään. Yritän olla paras versio itsestäni, ei kukaan ole täydellinen”, sanoo Tola. 

Teksti: Tiina Tuominen
Kuvat: Pekka Lähteenmäki