Tukiverkko viitoittaa tien

Sijaishuollon tavoitteena ja velvollisuutena on pitää yllä ja rakentaa yhteyksiä sijoitetun lapsen ja hänen läheistensä välille. Psykologi Hillevi Westmanin mukaan on onnekasta, jos sijaisperheessä elävät lapset saavat tukea myös biologisesta suvustaan.

”Olemmeko tavanneet aiemmin? Näytät tutulta.” Reipas nuori mies ojentaa kätensä, katsoo silmiin, ja tervehtii kohteliaasti. Valloittava hymy murtaisi minkä jään tahansa. Nuori mies on Erkki, synttärisankari. Hän täyttää haastattelupäivänä 18 vuotta. Pienen pöydän ympärille, toisiaan liki, ovat istahtaneet myös Satu ja Angeline, lapsikylävanhempi Sisko Niemi ja SOS-Lapsikylän psykologi Hillevi Westman.

Erkki saa tietysti lämpimät onnittelut; aikuistuminen on juhlan väärti, mutta kokoontumisemme aihe on toinen, tärkeä ja hyvin henkilökohtainen paikalla oleville. Kaikki kolme nuorta ovat olleet huostaan otettuja, elämänsä sijaisperheessä kasvaneita. Mitä he ajattelevat nyt, kun edessä on itsenäinen elämä? Millainen on tukiverkko, johon tarttua, kun olo joskus ahdistaa?

Lapsi ja nuori tarvitsee välittävän aikuisen lähelleen

Hillevi Westman on tehnyt pitkän uran SOS-Lapsikylän palveluksessa. ”Toukokuussa tulee 25 vuotta täyteen. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni: Angelinen isosisko täytti silloin 17 vuotta. Olemme yhä paljon yhteyksissä, ja olen myös hänen lastensa kummi”, Hillevi kertoo ja katsoo lämpimästi vastapäätä istuvaa tummaa, kaunista naista: ”Sinä tulit sitten siskosi jälkeen.”

”Olin kymmenen vuotta nuorisokodin, alun alkaen oppilaskodin johtajana”, Hillevi jatkaa ja muistuttaa, että kylmältä kalskahtavat laitosten nimet ja yhteiskunnan tarjoamista järjestelmistä käytettävät termit ovat vain sanoja. ”Oppilaskoti oli hyvin kodinomainen”, hän sanoo ja toteaa kohdanneensa sijaishuoltoon liittyviä asioita usein työuransa eri vaiheissa. ”Nuorena psykologiharjoittelijana toimin opinto-ohjaajana Sörkan vankilassa. Monet siellä tapaamistani miehistä olivat koulukotien kasvatteja. He olivat itsenäistyneet sijaishuollon kautta, mutta jääneet yksin ja ilman tukea. Luotettavan tukiverkon puute oli viitoittanut tien.”

”Psykologina minun on sanottava, että sijaishuollon tavoitteena ja velvollisuutena on pitää yllä yhteyksiä. On onnekasta, jos sijaiskodissa asuvat lapset saavat tukea myös omasta, biologisesta suvustaan”, Hillevi Westman sanoo.

Hillevin pitkän kokemuksen tuoma resepti on yksinkertainen, arkinen. ”Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ihmisen, joka välittää, ottaa lähelleen ja antaa turvan tunteen. On toivottavaa, että tuo sama ihminen pysyy nuoren rinnalla myös sen jälkeen, kun lakiin perustuva huoltosuhteen ikäraja on ylittynyt”, hän sanoo ja nostaa esiin jälkihuolto-termin. ”Jälkihuolto alkaa nuoren täyttäessä 18 vuotta ja siirtyessä vähitellen itsenäiseen elämään. Turvaverkko ei tässä kohden saa pettää.”

Äiti ei pääse eläkkeelle

Sisko Niemi osallistui lapsikylävanhempi-kurssille vuonna 1989. ”Sillä tiellä olen. Ensin sisaruksia tuli viisi, sitten kaksi, sen jälkeen kolme. Perheessä oli pitkään viisi lasta, ja ystäväni kyselivät, eivätkö he koskaan vähene”, Sisko naurahtaa. ”No, nyt kotona on vain tämä Erkki, minkä lisäksi meillä on kerran kuukaudessa tukiperhelapsi”, Sisko sanoo.

Sisko ei kuulosta lainkaan vakuuttavalta sanoessaan, että on lopettelemassa sijaisvanhemmuutta. Helposti hän myöntyy toteamaan, ettei ilmeisesti pääse äidin roolistaan; lapsenlapsiakin on yksitoista. ”Palkka vain muuttuu eläkkeeksi”, hän sanoo ja kertoo tyytyväisenä, että koko katraalla on tapana kokoontua hänen luokseen juhlapyhinä.

Sisko Niemi on halunnut olla ’äiti’ sijoitetuille lapsille. ”Sitä kyllä jouduin vähän makustelemaan, kun alkoivat mummitella”, hän tunnustaa ja katsahtaa taas kahta nuorimmaistaan, biologisia sisaruksia. Nyt 19-vuotias Satu oli kolmen, Erkki puolentoista vuoden ikäinen, kun heidät sijoitettiin Siskon lapsikyläkotiin.

”Olemme saaneet hyvän kodin ja kasvatuksen. Enempää ei olisi voinut toivoa”, Erkki sanoo, katsoo Satuun ja saa tältä hyväksyvän nyökkäyksen. ”Eikä Sisko pääse eläkkeelle. Sijaisäitinä olo on elämän mittainen matka.”

Sijaiskoti on uusi mahdollisuus

”Sisko on meille äiti. Sanaan ’äiti’ sisältyy mielestäni lämpö ja rakkaus”, Erkki sanoo ja vilkaisee sisartaan, joka nyökkää taas veljelleen. ”Sama minulla”, Satu sanoo hiljaa. Satu kertoo joskus miettineensä, kuinka ihmiset sijoitettujen lasten ympärillä voivat vaihtua monta kertaa. ”Kestävää sidettä ei synny, ja luottamus ihmisten väliltä puuttuu. Se on surullista.”

Yhteys sisarusten biologiseen äitiin on katkennut. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää taakkaa, jota nuori mielessään joutuu kantamaan, kun elämän perusta pitää alusta alkaen pystyttää uudelleen sijaishuoltoon siirryttäessä. Tähän tarvitaan hyvää tukiverkkoa.

Angeline, Satu ja Erkki ovat nuoren elämänsä aikana käyneet läpi asioita, joita useimmat heidän ikäisensä, ”normiperheissä” eläneet, eivät osaa ehkä ajatella. Heidän ei tarvitse.

Sijaishuoltoa koskeva lainsäädäntökin on tullut kolmikolle tutuksi. ”Ongelma on, että biologisia vanhempia väkisin roikotetaan mukana, vaikka heillä ei olisi mitään käsitystä lapsen arjesta”, Erkki sanoo. Hän pitää kohtuuttomana, että joutui pyytämään kirjallisen luvan biologiselta äidiltään kastetta  ja konfirmaatiota varten.

Erkki ei vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona, mutta tietää saavansa kodin tuen päätöksilleen. ”Taikuus ja mentalismi kiinnostavat tällä hetkellä”, esiintymisestä pitävä Erkki miettii. Hän myöntää, että sanavalmiudestaan ja vahvasta ilmaisukyvystä on kiittäminen myös sijaisäiti Siskoa. ”Olen saanut hyvän kodin ja kasvatuksen, uuden mahdollisuuden. Se on kuin lottovoitto. Enempää en olisi voinut toivoa.”

Hillevi Westman toteaa, että sijaisvanhemmuuksiakin on erilaisia. On ihmisestä kiinni, millaista yhteinen aika ja elämä on. ”Sijaisvanhemmilla ei ole velvollisuutta pitää yhteyttä itsenäistyneisiin nuoriin, mutta monet haluavat yhteyttä pitää. Yhteys on erityisen tärkeää, jos nuorelle ei ole muodostunut sijoituksen aikana tukiverkostoa omasta suvustaan.”

Luottamus luo rohkeutta

Parturi-kampaajaksi valmistunut Satu on mietteliäänä kuunnellut Erkin pohdiskelua. Hän on veljeään hiljaisempi, mutta sanoo joissakin asioissa olevansa tätä vahvempi. ”Täydennämme toisiamme, mutta olemme kuin ketkä tahansa. Meilläkin riidellään”, hän naurahtaa ja huomauttaa, että pahaa mieltä ja kiukkua on helppo purkaa kaikkein läheisimpiin, sillä heihin voi luottaa.

”Luottamus antaa rohkeutta sanoa kielteisiäkin asioita, ja saada sanomisensa myös anteeksi.”

Satu kertoo, että hänellä on sijaisperheen lisäksi muutama hyvä ystävä. ”Nykyisin suurta kaveripiiriä pidetään jotenkin hienona. Minä en tarvitse niin paljon”, hän sanoo. Kauniille kasvoille herää hymy, ja olemus vapautuu, kun Satu paljastaa, että tärkeintä elämässä ovat hevoset. ”Ne ovat kantava voima. Ihmiset kyseenalaistavat, eläimet eivät koskaan.”

Satu on juuri muuttanut ensimmäiseen, omaan asuntoon. Nuoresta iästä huolimatta hän halusi itsenäistyä, ja sanoo olevansa onnellisessa asemassa. ”Minulla on Sisko-äidin luona paikka, minne mennä, jos tuntuu yksinäiseltä.”

Oman äidin silmissä olin täydellinen

Kenkäsuunnittelijana uraa luova Angeline on istunut tyynenä ja kuunnellut vähän nuorempien jutustelua. ”Tunnistan omasta elämästäni paljon samaa, mutta minulla ei koskaan ollut kovin lämmintä suhdetta omaan sijaisäitiini. Sain kodista kyllä hyvän alustan kasvamiselle, oli rajat ja opittiin tekemään työtä.” Biologista äitiään Angeline tapasi harvakseltaan. ”Tuolloin pidettiin parempana, että lapset ja vanhemmat eivät näe kovin usein.”

Levollinen olemus on piilottanut tunteet, jotka purkautuvat, kun nuori nainen miettii biologista äitiään. Angeline kertoo aina tienneensä, että tämä rakasti häntä ehdoitta. ”Tunsin, että äitini silmissä olin täydellinen.”

Vaikka kaikki oli sijaiskodissa näennäisesti hyvin, Angeline myöntää ihailleensa tien toisella puolella asuneen lapsiperheen idylliä. Taiteellinen tyttö purki oman perheen kaipuutaan piirtämällä. ”Tein kuvia pupuperheestä. Siihen kuuluivat isä-, äiti- ja lapsipupu.”

Lapsikylän lapset olivat Angelinen mukaan kuin yhtä perhettä. ”Olimme toinen toisemme voimavara, sillä kaikkien elämässä kokemat nirhaumat tekivät poikkeuksellisestakin taustasta luonnollisen”, hän sanoo, mutta tunnustaa olleensa lapsikylästä lähtiessään ’ihan rikki’, mikä ei kuitenkaan johtunut vain lapsikylässä kasvamisesta.

”Luottamus ihmisiin ja elämään alkoi kasvaa vasta nuorisokodissa, Mimmilässä, kiitos Hillevin, jonka kanssa oli helppoa jutella”, Angeline jatkaa. 

Uskoon tulo toi rauhan Angelinen elämään. ”Sain uuden alun. Uskonto on osa tukiverkkoani. Seurakuntamme on ihmisiä varten, välillämme vallitsee syvä luottamus”, hän sanoo. Hymyillen Angeline paljastaa, että pian edessä on tunteita herättävä menneisyysmatka Turkkiin. ”Olen nähnyt turkkilaisen isäni viimeksi 11-vuotiaana. En tunne häntä, mutta odotan tapaamiselta paljon.”

Jälkihuolto on merkityksellistä aikaa

Kolmikon puheet ovat koskettaneet Hilleviä ja Siskoa. Naiset ovat lastensuojelualan ja sijaishuollon asiantuntijoita, mutta myös välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Ja selvästi ylpeitä hienoista nuorista.

”Heidän kohdallaan asiat ovat hyvin, sillä heillä on ollut mahdollisuus vaikuttaa siihen, milloin he ovat kokeneet olevansa valmiita itsenäistymään”, Hillevi viittaa Angelineen, Satuun ja Erkkiin. ”On kuitenkin harmillista, että nuoren ääni saattaa sijaishuollossa usein jäädä kuulematta. Aina pitäisi näet varmistaa, että muutokset eivät tule yllättäen tai liian aikaisin. On karhunpalvelus kaikelle tehdylle, jos joutuu 18-vuotiaana lähtemään sijaiskodista, vaikka haluaisi vielä jäädä”, Hillevi sanoo. ”Lähettäminen maailmalle ennen aikojaan on sama kuin hylkääminen.”

Hillevi Westman haluaa huolensa välittyvän myös päättäjille, jotka eivät välttämättä tunnista sijaishuollossa kasvaneen lapsen todellisuutta. ”Päättäjät eivät osaa ajatella, että sijoitettuna kasvanut tarvitsee luultavasti tavallista enemmän tukea itsenäistymiseen. Riippumatta yhteiskunnan taloudellisesta tilanteesta kaikenikäiset lapset ja nuoret tarvitsevat yhtä laadukasta hoivaa ja huolenpitoa. Tiukat ajat eivät saisi heijastua jälkihuoltoon vaatimuksena liian varhaisesta itsenäistymisestä”, hän vetoaa.

”Sosiaalitoimistot voivat olla hyviä ja asiantuntevia, mutta välittämisen tunne voi jäädä siellä puuttumaan. Ihmisellä on oikeus tuntea, että on jonkun mielessä läpi elämän”, Hillevi sanoo ja korostaa, että tätäkin ajatusta vasten sijaishuoltosuhdetta ei pidä väkisin ja äkkiseltään katkaista. Jälkihuoltoaika on nuoren itsenäisen elämän kannalta erittäin merkityksellistä ja ohjaa tulevaisuuden suuntaa.

Sadun äänessä kuultaa tietämys ja tiukkuus, kun hän toteaa, että jälkihuollosta vastaavaksi ei kelpaa kuka tahansa. Tarvitaan tuttu ja turvallinen. ”Äiti on minun jälkihuoltoni”, Satu sanoo ja katsoo lämpimästi Siskoa.

Teksti: Hannele Koskinen