Tiukka sossu suurella sydämellä

Lapin poliisilaitoksen sosiaalityöntekijän virka oli Sisko Koskiniemen työuran raskain pesti. Se oli myös työpaikoista kaikkein rakkain.

Työ ”sossuämmänä”, joksi Sisko Koskiniemi salli ilomielin itseään kutsuttavan, kesti kymmenen vuoden ajan 2002–2012.”Se oli äärettömän antoisaa aikaa. Ei mitään organisaatiolöpinää vaan työtä, jolla oli oikeasti tarkoitus.” 

Rakas, turhauttava työ

Koskiniemi kohtasi työssään monenlaisia ihmisiä. Hän tapasi perheitä, joiden vanhemmat katsoivat sadan tuuman televisiota olohuoneessa, jonne lapset eivät saaneet tulla. Hän istui poliisilaitoksella vastapäätä 13-vuotiasta, joka oli näpistänyt toivoen jäävänsä kiinni. Hän tapasi nuoria, jotka pyysivät saada tulla sijoitetuksi, ja vanhuksia, joille ei tuntunut löytyvän mitään muuta sijoituspaikkaa kuin putka. Vaikka työ antoi paljon ja poliisilaitos oli työyhteisönä Koskiniemen unelma, rehti ja avoin, kymmenen vuoden jälkeen hän irtisanoi itsensä. Miksi?

”Kyynistyin. Väsyin niihin perheisiin ja vanhempiin, joiden kanssa piti pelata. Pelkäsin, että alan tehdä työni huonosti. Että petän sen hienon porukan, jonka kanssa sain tehdä töitä.” 

Koskiniemi väsyi myös katselemaan, kuinka yhteiskunnan asiakkaille tarjoamat hyvinvointipalvelut eivät toimineet. Ne tuntuivat lähtevän aina organisaatiosta, eivät asiakkaista käsin. 

Suruviestit saattoivat olla se viimeinen pisara.”Rovaniemen kaupunki, työnantajani, teki päätöksen, että en saanut enää mennä poliisin mukaan viemään suruviestiä. Riitti, että poliisi vei. Minusta se oli aivan kamalaa.”

Oma sijaisperhe löytyi

Koskiniemi siirtyi neljä vuotta sitten Rovaniemen kaupungin perhehoidon koordinaattorin tehtäviin. Hän valmensi sijais- ja tukiperheitä ja etsi sijoitettaville lapsille ja nuorille sopivia paikkoja jatkaa elämää. 

Rovaniemellä on noin sata huostaan otettua ja sijoitettua lasta ja nuorta. Heistä noin 60 asuu sijaisperheissä. Sijaisperheiden syvä sitoutuminen lapsiin ja halu auttaa kosketti Koskiniemeä. 

”Sijaisperheet olivat työni suurin valopilkku. En olisi ikinä uskonut, miten mahtaviin ja suurisydämisiin ihmisiin sain työssäni törmätä.”

Koskiniemi muistaa erään ison sisarussarjan, jolle piti löytää pikaisesti sijaisperhe. ”Haastattelin muutamaa perhettä, ja kerroin, että lapsia on useita, ja he olivat eri ikäisiä. Pyysin vanhempia sanomaan reilusti, jos lapsiluku tuntui heistä liian suurelta.”

Eräs perhe, jossa oli lapsia entuudestaan, mietti asiaa muutaman tunnin, ja kertoi sitten, että he ottaisivat lapset vastaan mielellään.”Se oli yksi urani hienoimpia tapauksia. Lapset muuttivat perheeseen ja asuvat siellä tänäkin päivänä.”

Tärkeintä on välittää

Koskiniemi on tavannut lastensuojelun asiakasperheitä neljän vuosikymmenen ajan. Näitä perheitä yhdistää hänen mielestään kaksi asiaa. ”Henkinen köyhyys ja jaksamattomuus. Henkinen köyhyys on esimerkiksi sitä, kun vika on aina yhteiskunnan, ei koskaan ihmisen itsensä.” 

Lastensuojeluun päätyvillä lapsillakin on usein yksi yhteinen tekijä, heikko koulumenestys. ”Nämä lapset eivät ole ysin oppilaita.” 

Vaikka aineellinen köyhyys on tutkimusten mukaan usein syy lasten huonoon koulumenestykseen, henkinen köyhyys on Koskiniemen mukaan aivan yhtä paha juttu. 

Koskiniemi on pohtinut, mistä johtuu, että lastensuojeluun tulevat lapset eivät pärjää koulussa. 

”Olen päätynyt siihen, että vanhemmat eivät välitä. Heille ei ole tärkeää, että lapsen koulu sujuu, vaikka hänen lähtötasonsa olisi kuinka hyvä.” 

Sijoitus saattaakin olla huostaan otetun lapsen koulumenestyksen kannalta pelastus. Moni lapsi istuu silloin ensimmäistä kertaa keittiön pöydän ääreen tekemään läksyjä, vieressään joku, joka kannustaa. 

”Kun lapsi tai nuori saa tunteen siitä, että hän osaa ja pystyy, hän alkaa uskoa itseensä ja omiin kykyihinsä. Silloin ei tarvitse olla 14-vuotiaana narkkina potkimassa mummoja päähän.”

Vain kauniita unia

Koskiniemi jäi perhehoidon koordinaattorin työstä eläkkeelle tämän vuoden elokuussa. Nyt on aikaa tehdä pihatöitä ja katsella, kun airedalenterrieri Luppa vaanii ikkunasta käsin oravia. 

Koskiniemi myös kirjoittaa. Vuosi sitten häneltä ilmestyi esikoisromaani ”Kääntöpuolella lapsuus”, joka kertoo eräällä poliisilaitoksella työskentelevästä sosiaalityöntekijästä. 

Toisen romaanin ensimmäinen versio on hautumassa. ”En ole uskaltanut katsoa sitä vähään aikaan”, hän sanoo ja hymyilee. 

Entä palaavatko perheväkivaltaa harjoittavat vanhemmat, haistattelevat nuoret ja puhelimessa korvaan kiroilevat asiakkaat koskaan Koskiniemen uniin? 
”Eivät. Näen pikemminkin unia, joissa autan ihmisiä ihan oikeasti. Ne unet tuovat minulle suurta iloa. En ole koskaan, tai ainakaan viimeiseen 20 vuoteen, nähnyt työstä painajaisia.”

Teksti: Mia Sivula

Siskon neuvot nuoren kohtaamiseen:

Pöydän toisella puolen istuu uhmakas nuori, jonka suusta tulee veetä ja peetä. Kuinka saan hänet luottamaan minuun, vieraaseen aikuiseen? 

  • Ole läsnä. Nuorelle ei tarvitse alkaa ehdottaa perheneuvoloita ja muita palveluita. On parempi keskittyä siihen, mitä on nyt, tässä hetkessä, hänen kanssaan.  
  • Sano vain asioita, joiden tiedät pitävän paikkaansa. Älä lupaa mitään, mistä et ole varma. Uskalla kertoa sekin, jos et tiedä jotakin asiaa.
  • Ole rehellinen ja luottamuksen arvoinen.
  • Uskalla olla hiljaa. Hiljaisuus on hyvä asia. Nuorelle ei liioin kannata pitää puolen tunnin luentoa lastensuojelulaista.