Lastensuojelun sijaishuollosta lapsen hyvään huolenpitoon perheessä

Miten sijaishuoltoa pitäisi parantaa? SOS-Lapsikylän lastensuojelupäällikkö Anna-Liisa Koisti-Auer ja aluejohtaja Sointu Möller kertovat näkemyksiään aiheesta.

Miten varmistetaan, että lapsen sijoituksella saadaan aikaan myönteisiä muutoksia?

Lapsen tarpeet ovat yksilöllisiä. Siksi myös lastensuojelussa on ratkaistava asioita lapsen yksilöllisistä tarpeista käsin. Sen sijaan, että puhumme kollektiivisesti lastensuojelusta, meidän pitäisi puhua lapsen suojelusta.

Kilpailutetuissa palveluissa jää kovin vähän neuvotteluvaraa sille, millainen tuki parhaiten vastaa lapsen ja sijaisperheen yksilöllisiin tarpeisiin. Perhehoitoon sijoitetaan yhä enemmän erityishoitoa tarvitsevia lapsia, jolloin tukipalveluiden räätälöinnin tarve korostuu. Myös sijaisperheet ovat yksilöllisiä ja palvelu, jonka toinen perhe kokee tukena, ei ole tukea toiselle samassa tilanteessa olevalle perheelle. 

Tämän ajan lastensuojelukeskustelussa puhutaan yhä harvemmin pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Lapsen eheytymisen kannalta näillä asioilla on kuitenkin iso merkitys. 

Pysyvyyshän on sitä, että lapsi voi juurtua riittävän pitkäksi aikaa turvallisiin, huolta pitäviin olosuhteisiin. Ne kantavat häntä siinäkin tilanteessa, kun hän syystä tai toisesta muuttaa pois. 

Jos ilmassa on koko ajan epätietoisuus sijoituksen kestosta, mihin lapsi voi silloin kiinnittyä? Riskinä on, ettei lapsen elämässä saavuteta riittävää pysyvyyttä eikä siten myöskään tavoiteltuja muutoksia. Lastensuojelussa olisikin tärkeää kehittää tehtyjen päätösten arviointia ja seurantaa, jotta vaikutukset ja vaikuttavuus tulevat näkyviksi. Sijaishuolto on nähtävä myös tärkeänä lastensuojelun ennaltaehkäisynä silloin, kun sijaishuollosta itsenäistyneet kykenevät toimimaan vanhempina omille lapsilleen.

Onko perheen jälleenyhdistäminen aina hyvä tavoite?

Jokainen lapsi haluaisi valita itselleen elämän, jossa hän asuu syntymäperheessään turvassa saaden osakseen välittämistä ja hyvää huolenpitoa. Se on myös lapsen ihmisoikeus, jonka mahdollistamiseksi koko yhteiskunnan on tehtävä työtä. On kuitenkin epärealistista ajatella, että jokaisen huostaan otetun lapsen olisi hyvä muuttaa takaisin vanhempansa tai vanhempiensa luo. Niin ajattelemalla lakaisemme maton alle sen pahan ja kivun, joka lapsen elämässä on ollut. 

Arjen työssä kohtaamme tilanteita, joissa lapsen sijoituksen ajan on ilmassa tavoite lapsen muuttamisesta takaisin vanhempansa luo. Vanhemman kanssa ei ole kuitenkaan aina tehty suunnitelmaa siitä, minkä pitää muuttua ja minkälaista tukea vanhempi muutoksen tekemiseen tarvitsee. Vanhempaa ei myöskään välttämättä neuvota hakemaan huostaanoton purkua silloin, kun hän ilmaisee haluavansa tehdä sen. On vaikea ymmärtää, miksi ei. Monesti kuitenkin vasta prosessin käynnistäminen konkretisoi vanhemmalle ja joskus myös lapselle sen, mistä kaikesta lapsen kotiutumisessa on kyse.  

Viime vuonna SOS-Lapsikylän kaikista päättyneistä sijoituksista reilussa 40 prosentissa lapsi kotiutettiin. Kotiutuksia toteutettiin suunnitelmallisesti ja hyvässä yhteistyössä eri osapuolten kesken. Mutta osassa kotiutuksia sijaisvanhemmalle ja lapsikylän tukityöntekijöille jäi epäselväksi, miten lapsen etua oli kotiutuksesta päätettäessä arvioitu. 

Valtakunnallisesti on kovin vähän tutkimustietoa siitä, kuinka moni lapsi tulee kotiutuksen jälkeen uudelleen huostaan otetuksi ja sijoitetuksi. Arjen työssä kohtaamme toistuvasti tällaisia tilanteita samoin kuin niitä lapsia, joilla on kokemustaustassaan useita sijoituksia.

Voiko lastensuojelua tehdä syyllistämättä vanhempia?

Lapsen suojelussa pyritään aina hyvään yhteistyöhön vanhempien kanssa. Tavoitetta pidetään niin tärkeänä, että joskus meidän on vaikea sanoittaa vanhemmalle sitä tosiasiaa, että hän ei kykene huolehtimaan lapsestaan. Kyse ei ole vanhemman halusta olla hyvä vanhempi, vaan hänen kyvyistään. Monesti vanhemman omassa lapsuudessa on tapahtunut pahoja asioita, jotka estävät häntä toimimasta riittävän hyvänä vanhempana. Me ymmärrämme vanhempaa ja hänen vaikeuksiaan ja samalla pelkäämme vanhemman syyllistämistä. Eikö syyllisyyden kokemus kuitenkin ole myös terve tunne silloin, kun on tehnyt jotain väärää? Pitäisikö meidän jopa tukea mahdollisuutta syyllisyyden kokemiseen? Syyllisyyshän voi auttaa vanhempaa muutoksen tekemisessä. Asiakkaiden aito kohtaaminen ja kuulluksi tulemisen kokemus edellyttävät rehellistä puhetta myös lapsen kokemasta pahasta.

Miten lapsen osallisuus toteutuu perhehoidossa?

Vaikka osallisuudesta on puhuttu voimakkaammin lastensuojelussa jo yli kymmenen vuotta, lasten ja nuorten kokemukset osallisuuden puutteista ovat hyvin samankaltaisia kuin kymmenen vuotta sitten. SOS-Lapsikylässä tehtyjen kyselyjen mukaan lapset kokevat jo melko hyvin saavansa vaikuttaa omaan elämäänsä arjessa, mutta lastensuojelun asiakkaana osallistumismahdollisuudet ovat huomattavasti vähäisemmät. Jos lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä vaihtuu usein, lapsi ei edes halua jakaa elämäänsä aina uuden työntekijän kanssa. Vetoamalla kiireeseensä lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä saattaa jättää myös varaamatta aikaa lapsen henkilökohtaiseen tapaamiseen asiakassuunnitelmaneuvottelun yhteydessä.  

Vaikka lain mukaan lapseen liittyvää päätöstä tehtäessä lapsen mielipide on selvitettävä, se voi olla pelkkä muodollisuus. Esimerkiksi kotiuttamistilanteessa lapsen mielipidettä saatetaan kysyä vasta, kun päätös ja suunnitelma kotiuttamisesta on jo tehty. 

Lapsi voi tulla näkyväksi ja osalliseksi omassa lastensuojelun asiakkuudessaan vain, jos lapsen suojelun käytänteet ja rakenteet mahdollistavat työntekijän ja lapsen kohtaamisen. Myös meillä SOS-Lapsikylässä on kehitettävää siinä, miten tuemme entistä paremmin yhdessä kunnan kanssa lapsen mahdollisuutta olla osallinen.

Riittävätkö resurssit, osaaminen ja asiantuntijuus perhehoidossa?

On selvää, että voidaksemme toteuttaa hyvää lapsen suojelua perhehoidossa, rakenteiden on oltava kunnossa. Sen lisäksi jokaisen perhehoidossa työskentelevän on myös reflektoitava omaa toimintaansa ja omia asenteitaan. Niin tekemällä voimme vaikuttaa paljon ainakin siihen, miten ihmiset tulevat kohdatuiksi ja kuulluiksi. Resurssien puutteesta on helpompi puhua kuin osaamisen vajeesta. Onko meillä riittävä tahtotila tunnistaa myös muiden osaamista? 

Perhehoidossa on jo nyt monia resursseja käytössä. Vastuusosiaalityöntekijä ja monessa kunnassa toimiva lastensuojelun moniammatillinen tiimi voivat hyödyntää sijaisvanhemman osaamista ja asiantuntijuutta. Silloin kun perhehoidon tuki ostetaan esimerkiksi SOS-Lapsikylältä, lisäresurssia antavat sen tukityöntekijät kuten sosiaalityöntekijä, sosiaaliohjaaja, psykologi ja terapeutit. Pitäisikö meidän selkiyttää sitä, miten tätä moniosaajien resurssia ohjataan ja koordinoidaan niin, että yhdessä tekemisestä syntyy lapsen kannalta hyvä lopputulos?  

Mitä lapsikylän yhteisöllisyys perhehoidossa on?

Parhaimmillaan yhteisöllisyys lapsikylässä on sitä, ettei kukaan jää yksin. Konkreettisesti sijaiskodit ovat lähellä toisiaan, joten vertais- ja moniammatillinen tuki ovat helposti saatavilla. Lapset ja nuoret tuntevat toisensa ja siten sijaiskodissa eläminen ei ole outoa ja erilaista. Asioita tehdään yhdessä, vaihtelevissa kokoonpanoissa. On yhteisiä tapahtumia, retkiä ja juhlia. Yhteisö on avoin ja siihen ovat tervetulleita myös lasten kaverit, vanhemmat, sukulaiset ja muut läheiset. Yhteisöllisyys on lapsikylälle ominainen keino vahvistaa lapsen myönteistä kasvua ja kehitystä. Se ei kuitenkaan synny automaattisesti, vaan sen luominen ja ylläpitäminen mahdollistuvat suunnitelmallisella työllä.

Teksti: Anna-Liisa Koisti-Auer ja Sointu Möller

"Lastensuojelun sijaan meidän pitäisi puhua lapsen suojelusta."