Lastensuojelu ei saa jäädä soten jalkoihin

Lastensuojelu on pieni, mutta hinnaltaan varsin arvokas pala mammuttimaista sote-uudistusta. Nykyisessä sote-keskustelussa terveydenhuolto on vienyt päähuomion. Sote tarjoaa kuitenkin oivan mahdollisuuden kehittää lastensuojelun ongelmakohtia, Leila Keski-Luopa muistuttaa.

Seniorityönohjaaja ja psykoanalyytikko Leila Keski-Luopa kertoo lastensuojelulain olevan laajempi, kuin äkkiseltään uskoisi. Sen sisältö koostuu kolmesta laajasta kerroksesta, jotka määritellään kansanterveys- ja mielenterveyslaeissa.

”Lastensuojelulain kivijalka on turvallinen, terveellinen ja kehittävä elinympäristö. Se antaa lapsen hyvinvoinnille edellytykset. Kehityshäiriöiden ennaltaehkäisy muodostaa seuraavan portaan. Lakipyramidin huippu koskee niin sanottua korjaavaa työtä”, Keski-Luopa kertoo. ”Sitä on tehtävä, jos lapsen kehitys on jo vaarantunut. Korjaavaa työtä on etenkin lapsen sijaishuolto, mutta myös esimerkiksi psykoterapia.”

Historia toistaa itseään

Keski-Luopa sanoo, että nykyisessä sote-uudistuksessa ollaan jokseenkin samanlaisessa tilanteessa kuin 1990-luvulla. 

Kuntien valtionavustukset oli vuosikymmenien ajan maksettu niin sanotusti korvamerkittyinä. Se varmisti lakisääteisten, eri sosiaali- ja terveyssektorien tehtävien toteutumisen jokaisessa kunnassa. 1990-luvulla tilanne muuttui, kun kunnat saivat avustukset kokonaispottina. Sen kunta sai jakaa, miten halusi. Samaan aikaan alkoi lama. 

”Siihen loppui ennaltaehkäisevä mielenterveystyö, koska kunnanisät pitivät sitä turhana puuhasteluna”, Keski-Luopa kertoo.

Tämän jälkeen mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin.

”Ennaltaehkäisevässä mielenterveys- ja lastensuojelutyössä on kammottava työntekijävaje”, Keski-Luopa jatkaa. 

Työvoimapulasta ei ole kyse, vaan siitä, ettei työpaikkoja ole avattu, vaikka työtä olisi. ”Säästäminen väärästä päästä on tullut vuosikymmenien mittaan kalliiksi.”

Sote ei ole pelkkää sairaanhoitoa

Keski-Luopa kuvaa myös sote-uudistuksen lait kolmiportaisesti. Lakipyramidin vankka perusta on viihtyisässä, esteettisessä sekä terveellisessä rakennetussa ja henkisessä elinympäristössä. Perusta lähtee esimerkiksi kaavoituksesta, rakentamisesta ja julkisesta liikenteestä. 

Seuraava kerros koskee ennaltaehkäisyä, joka alun perin olikin terveyskeskuksen tehtävä.

Vasta päällimmäinen kerros käsittää erikoissairaanhoidon eli korjaavia toimenpiteitä koskevat lait.

”Nyt puhutaan ikään kuin koko sote olisi pelkkää sairaanhoitoa. Lait koskevat kuitenkin myös perustavampaa toimintaa, ei vain korjaamista.”

Katse vanhemmuuden ohjaukseen

Keski-Luopa ottaa esille perheiden vuorovaikutuksen laadun ja vanhemmuuden. Siihen sote-uudistuksessa olisi satsattava kaikki paukut. Keski-Luopa on sitä mieltä, että psykoterapiaan joudutaan, koska vanhemmuus ei kohtaa lapsen tarpeiden kanssa. 

Vanhemmuuden ohjauksesta on tullut julkisen sektorin pullonkaula, koska sitä ei osata tehdä.

”Vanhemmuuden ohjaamista pitäisi ehdottomasti lisätä. Se on kaikista tärkeintä. Mutta ei koko henkilökunnan tarvitsisi olla psykoterapeutteja. Riittäisi, että he ymmärtävät, millainen vuorovaikutus vaurioittaa lapsen kehitystä”, Keski-Luopa alleviivaa. ”Sosiaalityöntekijöiden pitäisi osata katsoa lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta.”

Ennaltaehkäisevällä työllä säästöjä

Keski-Luopa harmittelee, että vanhemmuuden ohjaus on nyt täysin irrallaan psykoterapiasta. ”Jos tapaamisia on kaksi kertaa viikossa tunnin ajan, kaiken muun ajan lapsi on kotona vanhempien kanssa. Siis juuri niiden vanhempien, joille ei koskaan kerrottu, miten asiat pitäisi tehdä toisin.”

Keski-Luopa toteaa, ettei vanhemmuuden ohjausta järjestetä nyt lastensuojelulain tarkoittamalla tavalla.

”Alun alkaenkin vanhempia olisi pitänyt tukea. Lastensuojelu olisi silloin paljon halvempaa ja helpompaa”, Keski-Luopa muistuttaa.

Hän kertoo esimerkin: ”Heinolassa kokeiltiin palkata tovi sitten kymmenen työntekijää lisää lastensuojeluun. Työntekijät ansaitsivat vuodessa palkkakustannuksensa kolminkertaisesti takaisin. Huostaanottokulut laskivat niin paljon. Vain yhden vuoden aikana.”

Teksti: Minna Saarinen