Hänen sanomansa oli seuraava: lapsiperheiden palveluiden onnistumisen mittarina tulisi olla lapsen kokemus. Kokemus lapsen ja hänen perheensä tarvitsemasta ja saamasta avusta, sekä sen vaikuttavuudesta. Huomio tulee siirtää tekoihin tuijottamisesta koettuun hyötyyn. Avun järjestäminen itsessään ei riitä. Sen vaikuttavuus ja tarkoituksenmukaisuus ratkaisevat. Ajatus on mielestämme niin viisas, että haluamme jatkaa ajattelua kysymällä: miten lapsiperheiden tuki tulisi järjestää, jotta se pystyisi aidosti ottamaan huomioon lapsen kokemuksen?

Vastaus kiteytyy mielestämme ”kolmeen pointtiin”:

1. Peruspalveluista hyvinvoinnin tukemisen selkäranka

Peruspalvelut palvelevat hyvin valtaosaa lapsiperheitä. Ongelmien ilmetessä tuen saaminen on kuitenkin sattumanvaraista. Huolestuttavaa on, etteivät kuntalaiset myöskään luota siihen, että apua tarvittaessa sitä saa. Ehdotuksemme on, että luottamus palvelujen saatavuuteen rakennetaan peruspalvelujen selkärangan varaan. Selkärangan muodostavat neuvola, varhaiskasvatus, perusopetus ja 2. asteen koulutus. Näin selkäranka on katkeamaton ketju, joka tukee lasta, nuorta ja perhettä koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Siirtymät ovat hallittuja ja kapula ei tipahda.

Jokaisessa vaiheessa oleellista on, että perhe tietää, kuka heidän ”oma henkilönsä” on ja miten häneen saa yhteyden.  Tämän oman henkilön puoleen voi kääntyä, kun jokin asia esimerkiksi vanhempien jaksamisessa tai lasten kasvatustehtävässä mietityttää. Myös lapsi ja nuori voi olla suoraan yhteydessä omaan henkilöön.

Tukevan selkärangan tarkoituksena on synnyttää luottamus palvelujärjestelmään. Järjestelmälle tulee myös kasvot. Tämä voisi alentaa kynnystä hakea ja ottaa apua vastaan. Toimintamalli voisi myös vähentää tarvetta erilaisille arvioinneille ja selvityksille, kun perhe elämäntilanteessaan ei olisi kaikille toimijoille täysin uusi. Samalla avun järjestäminen voi muuttua joustavammaksi ja oikea-aikaisemmaksi.

Uskallamme väittää, että palvelutarve ei oleellisesti kasvaisi, vaikka perheet olisivat paremmin tietoisia siitä, mistä apua olisi tarvittaessa saatavissa. Ainakaan tämä toimintatapa ei kasvattaisi niin sanottuja raskaiden palveluiden tarvetta, vaan yhä useampi perhe tulisi oikea-aikaisemmin autetuksi peruspalveluissa, eivätkä ongelmat kasautuisi liian monimutkaisiksi ennen avun piiriin hakeutumista.

Tämä on toimintaa, joka jää kuntien itse järjestettäväksi – oli sote-malli sitten millainen tahansa. Olisi kuitenkin hedelmällistä pohtia peruspalvelujen selkärankaa tasatahtia sote-palvelujen järjestämisen kanssa eikä vasta sen jälkeen.

2. Lapsen kokemuksesta lähtevät ainutlaatuiset ratkaisut

Toisena pointtina haluamme nostaa esille varsinaisen kysymyksen lapsen kokemuksesta. Mitä jos nostaisimme kaiken työskentelyn keskiöön lapsen kokemuksen? Silloin ei tarvitsisi kiistellä, mikä olisi lapselle parhaaksi. Tehtävä ei tietenkään ole helppo. Lapsen kokemuksen selvittäminen vaatii erityistä osaamista ja luottamuksen rakentamista lapsen ja aikuisten välille. Kokemuksen selvittäminen ei myöskään onnistu vain lasta kuulemalla, vaan häntä on myös kuunneltava ja tarvittaessa autettava ilmaisemaan kokemustaan. Riskinä tässä lasten kokemuksen selvittämisessä on, että palveluvalikkomme vaihtoehdot eivät suoraan vastaa koettuun tarpeeseen, vaan tarvitaan ainutlaatuisia ja räätälöityjä ratkaisuja.

3. Kumppani muotoilemaan lapsen ja perheen tarpeista lähtevää ratkaisua.

Kun perhe tarvitsee tuekseen useamman kuin yhden toimijan, perheelle tulisi nimetä kumppani. Kumppanin tehtävänä on muodostaa perheenjäsenten kanssa ymmärrys perheen tilanteesta ja tuen tarpeesta, koota tarvittava tuki perheen ympärille ja arvioida perheen kanssa tilanteen etenemistä. Kumppani on ensisijaisesti perheen kokemuksen asiantuntija.

Kumppanin avainsanoja ovat läsnäolo ja ainutlaatuisten ratkaisujen muotoilu. Kumppanin tulisi olla niin lähellä perhettä, että hän pystyisi tukemaan heitä yhteisessä tiedonmuodostuksessa ja auttamaan oikeanlaisen tuen rakentamisessa. Silloin emme tarvitsisi niinkään palvelumuotoilun keinoin tuotettuja asiakaslähtöisiä palveluita vaan lapsen ja perheen yksilölliseen tarpeeseen muotoutuvia kokonaisratkaisuja. Onkin tärkeää erottaa tilanteet, joissa perhe tarvitsee vain peruspalveluita tai yhtä erityispalvelua tilanteista, joissa tukea tarvitaan useiden toimijoiden taholta. Samat ratkaisut ja toimintamallit eivät päde yksinkertaisessa ja monimutkaisessa maailmassa. Tätä eroa nykyjärjestelmä ei mielestämme juurikaan tunnista.

Näillä mietteillä kehitystyömme jatkuu kovaa vauhtia Varkaudessa, jossa saamme olla mukana luomassa kokonaan uudenlaista lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisen mallia.