Tuosta hetkestä työhuoneessani on nyt kolme kuukautta. Tämän talven olen saanut olla mukana kehittämässä SOS-Lapsikylän toimintaa. Edessäni ei ole enää tyhjä fläppitaulu, vaan seinät ja pää ovat täyttyneet ajatuksista siitä, miten lasta ja tämän perhettä voisi auttaa, kun sijoituksen tai huostaanoton purku tulee ajankohtaiseksi.

Elämäni perheet -hankkeessa syntyneen mallin tarkoituksena on taata lapselle tai nuorelle suunnitelmallinen ja turvallinen kotiinpaluu sijoituksen jälkeen. Malli on tarkoitus jalkauttaa kaikkiin lapsikyliin tulevana syksynä.

Keskiössä lapsen molemmat perheet

Perehtyessäni perheen jälleenyhdistämiseen huomasin, että kunnilta puuttuu malli vaiheeseen, jossa lapsen tai nuoren sijoituksen tai huostaanoton purkua mietitään. Suomi on saanut jopa huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta siitä, kuinka vähän huostaanoton purku on esillä lapsen ja nuoren asiakassuunnitelmassa.

Usein huostaanoton purku alkaa lapsen niin sanotulla koekotiutuksella, jossa lapsi sijoitetaan kotiin kuuden kuukauden muutospäätöksellä. Kotiin saatava tuki on kuitenkin vähäistä, ja sen aikana on vaikea havainnoida ja tukea vuorovaikutussuhdetta. Kokemuksemme perhekuntoutuksesta vahvistaa käsitystä siitä, että vanhemmat kaipaavat konkreettista tukea ja neuvoja tilanteessa, jossa lapsi muuttaa kotiin. Joskus yhdessä asumisesta on kulunut vuosia.

SOS-Lapsikylän perheen jälleenyhdistämiskuntoutus sisältää vahvan vanhemman valmennuksen. Se pitää sisällään konkreettista tukea arkeen ja vanhemman mentalisaatiokykyä, eli kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta, tukevaa keskustelua.

Vanhempi pääsee puhumaan omista tunteistaan sijoitukseen liittyen, minkä lisäksi on tärkeää vahvistaa vanhemman näkemystä lapsen tunteista ja lapsen ajatusmaailmasta. Näin autetaan vanhempaa näkemään sijaisperheen ja sijoituksen aikana syntyneiden suhteiden merkitys lapsen elämässä. Sijaisperhe ei ole vanhemman kilpailija vaan tärkeä osa lapsen elämää myös sijoituksen päätyttyä. Kuntoutuksen isona tavoitteena on, että sijoitusjakso tulisi osaksi perheen tarinaa, niin ettei se olisi irrallinen osa tai jopa niin häpeällinen asia, ettei lapsi tai nuori saisi puhua siitä enää.

SOS-Lapsikylässä on pitkä kokemus myös sijaisvanhempien tukemisesta. Sijaisvanhemmat kokevat usein jäävänsä yksin lapsen siirtyessä takaisin syntymäperheeseen. Työskentelyssä sijaisperheelle aukeaa mahdollisuus käsitellä myös omia tunteitaan mahdolliseen sijoituksen päättymiseen liittyen.

Sisarussuhdekin tarvitsee kuntoutusta

Vanhemman valmennuksen lisäksi kuntoutus sisältää tärkeän lapsen yksilöllisen kohtaamisen, jossa on tarkoitus luoda luottamussuhde lapseen. Luottamussuhteen kautta lapsen todellinen ääni pääsee esiin. Onko onnistunut kuntoutus sitten sitä että lapsi palaa syntymäperheeseen? Aidossa ihmissuhteessa lapsi on pystynyt ilmaisemaan todellisia tuntojaan aidosti. Lapsen oikeuksien sopimuskin velvoittaa meitä kuulemaan lapsen mielipidettä häneen liittyvissä asioista.

Isossa osassa kuntoutusta ovat myös sisarusten väliset suhteet. Voi olla, että sisaruksista vain osa on ollut sijoitettuna tai sisarukset ovat sijoitettuna keskenään eri paikkoihin. Tämä herättää monia kysymyksiä lapsen tai nuoren mielessä: Miksi minä jouduin pois ja toinen sai jäädä? Sisaruksille syntyy myös erilaisia rooleja, joita kuntoutuksessa tarkastellaan ikätasoisesti. Näin autetaan sisaruksia kuulemaan toistensa tarina. Lähtökohtana on luoda sisaruksille uusi tarina, joka kantaisi aikuisuuteen asti.

Kaikilla perheen jäsenillä on oma tarinansa, joista muodostuu perheen tarina. On tärkeää pysähtyä kuuntelemaan toisen kertomus uusin korvin. Itse opettelen vasta näin aikuisiällä kuulemaan sisaren kertomusta sijoituksesta sekä kertomaan oman tarinani. Olisipa silloin joku auttanut koko meidän perhettä!