Löydän näihin hetkiin edelleen vahvan kipinän. Vuorovaikutus vieraiden kanssa on intensiivistä. Ihmetys ja ristiriitaisten tunteiden herääminen ovat käsin kosketeltavissa: Että Suomessa voi olla lähes 100 000 lasta, joiden kasvu ja kehitys uhkaavat vaarantua niissä olosuhteissa, joissa he päivittäin elävät! Heidän joukossaan ne lapset ja nuoret, jotka ovat tulleet muualta Suomeen yksin, ilman perhettään, hakemaan turvaa.

70-vuotinen taival on ylpeyden aihe

Puhuessani vieraille huomaan jälleen tuntevani ylpeyttä. Ylpeyttä siitä, että minulla on kertoa järjestöstäni tarina, jonka juuret ulottuvat 70 vuoden päähän Itävaltaan. Syntyhistoria on kertomuksia yksityisistä henkilöistä, joille on ollut keskeistä toisesta ihmisestä välittäminen, halu mahdollistaa lapselle kasvaminen perheessä, jossa voi ylläpitää suhteita sisaruksiin ja kiinnittyä turvalliseen aikuiseen, jonka toiminta on ennakoitavissa. Se on tarinaa yksilöistä, jotka ovat antaneet jotain omastaan, jotta jonkun toisen elämäntilanne paranisi.  

Tarina on vuosikymmenten kuluessa rikastunut ja siihen on tullut uusia ulottuvuuksia – onhan maailma ympärilläkin nyt kovasti toinen. Mutta järjestön tarkoitus ei ole muuttunut: olla yhdistämässä lapsia, jotka tarvitsevat apua, aikuisiin, jotka voivat auttaa.

Järjestön tarinaan tuli vahvasti uusi sävy reilusti yli kymmenen vuotta sitten. Silloin linjasimme, että sen lisäksi, että haluamme mahdollistaa lapselle hyvän sijaiskodin hänen sitä tarvitessaan, haluamme entistä vahvemmin tehdä työtä sen eteen, että perheet voisivat pysyä yhdessä. Auttaa lasta kasvamaan perheessä – parhaimmillaan siinä perheessä, johon hän on syntynyt. Ellei se ole mahdollista, auttaa häntä kasvamaan laajennetussa perheessä, jossa vanhemman tehtävät jakautuvat useammalle eri henkilölle.

Työn merkitys tuntuu päivittäin

Minulta kysytään, miksi haluan tehdä työtäni. En joudu etsimällä etsimään työstäni merkitystä – se on siihen sisään rakennettuna, päivittäin läsnä. Viimeaikaiset tutkimukset kertovat, että yksi tekijä, joka vahvistaa työntekijän halua tehdä työtään, on hyvän aikaan saaminen. Kokemus siitä, että on avuksi jollekin toiselle. Joko asiakkaalle tai työtoverille. Työntekijälle luo merkitystä myös se, että organisaatio, jossa hän työskentelee, tuottaa hyvää koko yhteiskunnalle. Teen työtä yhdessä työtovereideni kanssa saadakseni aikaan myönteisiä muutoksia lasten ja heidän perheidensä elämässä. Mikä tahansa työ ei ole riittävää, vaan sen tulee olla myös vaikuttavaa. 

Huomaan jälleen kuvaavani rooliani siten, että vastaan työmme kokonaisuudesta Etelä- ja Länsi-Suomen alueella. Mitä se vastaaminen konkreettisesti on? Jos tukemme piirissä ollut lapsi tai nuori tulee jonain päivänä luokseni ja kysyy, miten käytimme ne rahat, jotka yhteiskunta osoitti työhömme vastineeksi hänen hoidostaan, minulla pitää olla antaa hänelle selvitys.

Loppupelissä olen tilivelvollinen lapselle tai nuorelle siitä, että olen tehnyt sen, mitä olen luvannut ja että lupaukseni on ollut sopusoinnussa sen kanssa, mitä hänen hyvä hoitonsa on edellyttänyt. Ja että olen tehnyt työni niin, että se on ollut myös taloudellisesti kestävää, koska vain siten mahdollistan avun myös jollekin toiselle lapselle. On kyse minun henkilökohtaisesta moraalistani ja eettisistä arvoistani ja niihin perustuvista valinnoistani ja päätöksistäni.

Velvollisuus turvata lapsen oikeudet

Hyvän aikaan saamisessa ei ole kyse hyväntekeväisyydestä. Lähes kymmenen vuoden ammatilliset opintoni ovat avanneet ymmärrykseni siihen, että työni oikeutus tulee velvollisuudestani turvata lapsen ihmisoikeudet. Se on sosiaalialan ammattilaisena minun eettinen vastuuni yhteiskunnassa, jonka rakentamiseen annan oman panokseni. 

Vieraani kättelevät, haluavat ottaa yhteisen valokuvan ja kiittävät. Toivon, mutta myös uskon, että jälleen se joukko, joka haluaa käyttää voimavarojaan haavoittavissa oloissa elävien lasten auttamiseen, on kasvanut. Tapoja auttaa on monia.