SOS-Lapsikylä osallistui kesän alussa erään kunnan lastensuojelupalvelujen tarjouskilpailuun tarjoten kunnalle tukiperhepalvelua. Palattuani lomalta sain sähköpostiviestin kunnan lapsiperheiden palvelupäälliköltä, joka pyysi minua lähettämään aluehallintoviranomaisen rekisteröintipäätöksen SOS-Lapsikylän luvasta toimia kunnassa.

Valtakunnallisena toimijana SOS-Lapsikylällä on Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviranomaisen, Valviran, myöntämä lupa tuottaa lastensuojelupalveluja. Valviran lupapäätöksessä luetellaan tuottamamme lastensuojelupalvelut – sekä luvanvaraiset että niin sanotut ilmoituksenvaraiset palvelut, kuten tukiperhepalvelu.

Valviran lupapäätös ei kuitenkaan riitä, vaan ilmoituksenvaraisia palveluja tuottaessaan yksityisen palveluntuottajan on tehtävä kirjallinen ilmoitus toiminnasta siihen kuntaan, jossa palvelua tuotetaan. Ilmoitus on tehtävä jokaiseen kuntaan erikseen ja jokaisen kunnan sosiaaliviranomaisen on annettava oman lausuntonsa samasta palveluntuottajasta ja palvelusta aluehallintoviranomaiselle.

Onko tässä mitään järkeä? Ei ole, totesi edellä mainittu palvelupäällikkökin. Moninkertainen työ turhauttaa sekä kuntia että palveluntuottajia. Tämänkaltainen byrokratia ei myöskään tuo lisäarvoa asiakkaillemme, vaan päinvastoin syö työaikaa ja rahaa, jotka voitaisiin käyttää järkevämmin lasten ja perheiden hyödyksi. 

Oma huone yhteisöä tärkeämpi?

Viime kuukausina olemme joutuneet pohtimaan myös, miten paljon oma huone lisää alaikäisen yksin tulleen turvapaikanhakijan hyvinvointia, kun oman huoneen saaminen tarkoittaa samanaikaisesti muuttamista uuteen paikkaan? Turvapaikkaprosessin ajan 14 lapsen ryhmä on asunut vastaanottoyksikössä eli ryhmäkodissa, jossa lapset ovat jakaneet huoneensa yhden tai kahden muun lapsen kanssa. Maahanmuuttovirasto, jonka alaisuudessa edellä mainittu vastaanottokoti toimii, on hyväksynyt tilat.

Alle 17-vuotiaat lapset, jotka saavat Suomesta turvapaikan, siirtyvät pääsääntöisesti Maahanmuuttoviraston hallinnoimista ryhmäkodeista ELY-keskusten alaisuudessa toimiviin perheryhmäkoteihin. Tämä monimutkaiselta kuulostava järjestelmä johtuu siitä, että Suomessa ilman huoltajaa tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanoton järjestäminen on hallinnollisesti kahtiajakautunut. Turvapaikkaprosessin ajan toimintaa johtaa ja ohjaa sisäministeriö ja sen alainen Maahanmuuttovirasto. Oleskeluluvan saamisen jälkeen vastuu siirtyy työ- ja elinkeinoministeriölle sekä sen alaisille ELY-keskuksille.

Edellä kuvaamassani tilanteessa SOS-Lapsikylä tarjoutui tuottamaan ELY-keskukselle perheryhmäkotipalvelua nykyisissä ryhmäkodin tiloissa, joissa lapset olisivat luontevasti voineet jatkaa asumistaan oleskeluluvan ja kuntapaikan saamisen jälkeen. ELY-keskuksen Maahanmuuttovirastoa tiukempi tulkinta oli kuitenkin, että tila ei ole sopiva perheryhmäkotitarkoitukseen, koska tilat eivät mahdollista jokaiselle lapselle omaa huonetta.

Turvapaikanhakijalapset kaipaavat läheisyyttä ja turvaa

Mahdollisuus yksityisyyteen ja omaan rauhaan on luonnollisesti tärkeä asia myös yksin tulleille turvapaikan saaville lapsille. Mutta lisääkö oma huone lapsen hyvinvointia niin paljon, että on taloudellisesti ja muutoin järkevää lakkauttaa toimivaksi todettu tila, remontoida ja sisustaa uudet tilat kerrostalosta ja siirtää koko lapsi- ja työntekijäryhmä sinne?  Kuinka suuri merkitys omalla huoneella on oikeasti lapselle, jonka juuret ovat hyvin yhteisöllisessä kulttuurissa ja joka kärsii koti-ikävästä ja kantaa sisällään monenlaista murhetta?

Kokemuksemme alaikäisistä turvapaikanhakijoista on, että he hakeutuvat mieluummin yhteen, lähelle toisiaan ja työntekijöitä kuin omiin huoneisiinsa. Toki riittävän yksityisyyden mahdollistavilla tiloilla on merkitystä nuorten keskinäisten ristiriitojen ja konfliktien ehkäisemisessä, mitä ei myöskään voida vähätellä. Tärkeintä näille lapsille on kuitenkin toistuvien muutosten sijaista jatkuvuus, läheisyys ja turva, jota tutuksi käyvät työntekijät ja toiset, kenties saman matkan ja samasta maasta tulleet lapset antavat.

*****

Säädökset ja normit ovat ehdottoman välttämättömiä turvaamaan ihmisten – ja erityisesti lasten – oikeuksia. Turhaa byrokratiaa ja liian tiukkoja normeja emme silti tarvitse, ja tervettä järkeä pitäisi aina voida käyttää. Siksi kannatan hallituksen lupaamia turhien normien purkutalkoita.