Kävin vuosia tapaamassa tätä äitiä ja hänen pientä poikaansa. Tapaamiset kestivät vain pari tuntia, mutta jännitys tapaamisen onnistumisesta ja äidin reaktioista imi voimani. Suru ja huoli pienestä pojasta vei joskus myös yöuneni. Miten pieni lapsi voi selviytyä, kun minä aikuinen olin lähes toimintakyvytön parin tunnin tapaamisen jälkeen? Sitä kysyin itseltäni ja sitä kysyin sosiaalityöntekijältä – saamatta kunnon vastausta.

Perusteita lapsen huostaanotolle ei sosiaalityöntekijän mielestä ollut, vaikka omasta mielestäni sekä lapsi että äiti voivat tosi huonosti. Ei tarvinnut olla psykiatri osatakseen arvioida, että äiti oli vakavasti sairas.  Pienelle pojalle äiti oli kuitenkin kaikki mitä hänellä oli, sillä kaikkeen ulkopuoliseen apuun äiti suhtautui erittäin epäluuloisesti.

***

Kauan sitten sain puhelinsoiton erään kunnan sosiaalityöntekijältä, joka tiedusteli mahdollisuuksia löytää sijaisperhe seitsemänvuotiaalle pienelle tytölle. Tytön vanhemmat, jotka olivat keskiluokkaisia ja työssä käyviä ihmisiä, olivat sananmukaisesti tuoneet sekä lapsensa että hänelle kuuluneet tavarat sosiaalitoimistoon ilmoittaen, etteivät enää koskaan halua nähdä tytärtään. Syyksi lapsensa hylkäämiselle vanhemmat ilmoittivat avio-ongelmat, joiden syynä heidän mielestään tuo pieni lapsi oli.

Sijaisperhe löytyi ja siitä alkoi vuosien kamppailu ja kuntoutumisprosessi lapsella, jota oli kaltoinkohdeltu pitämällä sidottuna lämpöpatteriin, solvauksilla ja moitteilla, vaatimalla huolehtimaan aamupuuron keittämisestä sekä itselle että pikkusisaruksille ja huolehtimaan sisarusten ”viihdyttämisestä” muun muassa automatkoilla, joilla lapsen piti taukoamatta kertoa ohi vilahtelevista maisemista ja ihmisistä.

Miten monta kertaa sijaisvanhemmat soittivatkaan minulle pyytäen, että hakisin lapsen pois, koska he eivät enää jaksa. Eivät pysty. Eivät kestä lasta, joka ripustautuu kiinni kuin pieni apina, herää painajaisiin, odottaa joka päivä ja hetki, että äiti ja isä ottaisivat yhteyttä ja petyttyään vaipuu epätoivoon tai raivoaa.

Miten selviää aikuisuuteen lapsi, joka on joutunut elämään varhaislapsuutensa laiminlyötynä ja kaltoinkohdeltuna, tuntosarvet jatkuvassa hälytystilassa, valmiina reagoimaan ja ”pakenemaan”? Miten kestävät ne sijaisvanhemmat ja muut lastensuojelun työntekijät, jotka joutuvat ottamaan vastaan sen kiukun ja raivon, epätoivon ja surun, joka näissä lapsissa asuu? Lastensuojelun tehtävä on auttaa näitä lapsia. Ja monet lapset tulevat autetuiksi. Mutta on myös niitä lapsia, joita on satutettu niin paljon ja niin syvältä, että auttaminen on todella vaikeaa ja raskasta, epätoivoista ja – joskus jopa mahdotonta.

***

Ei vielä tiedetä, miten edellä kuvaamani pieni poika selviää. Vihdoin kouluiässä hänet huostaanotettiin ja sijoitettiin. Hän on mitä suloisin pieni poika, joka haluaa vain leikkiä – leikkiä pois varhaislapsuudessa leikkimättä jääneet leikit. Hän pelkää äidin tapaamisia, eikä halua nähdä häntä ja joskus pienetkin ärsykkeet laukaisevat hänessä kohtuuttoman aggressiokohtauksen.

Seitsemänvuotiaan tytön tarinan tiedän päättyneen onnellisesti. Sijaisvanhemmat eivät koskaan luovuttaneet. He ja lapsi saivat ammattiapua vuosia. Tytär osoittautui monella tavoin lahjakkaaksi lapseksi, joka selvisi loistavin arvosanoin koulusta, oli sosiaalinen ja harrasti monia liikuntalajeja. Vuosien myötä lapsen ja sijaisvanhempien välille kehittyi vahva tunneside ja rakkaus, joka sinetöitiin adoptiolla lapsen tultua täysi-ikäiseksi. Tämä kaltoinkohdeltu lapsi selvisi ymmärtävien sijaisvanhempien ja ammattilaisten avulla, mutta suru siitä, että vanhemmat hylkäsivät hänet eivätkä suostuneet tapaamaan, ei koskaan hänestä häviä.

***

Lasten ja perheiden riittävän varhainen ja oikea-aikainen tuki ja auttaminen korostuvat yhä enemmän lastensuojelussa. Varhaisen tuen avulla entistä useammat perheet tulevat autetuiksi ilman raskaita lastensuojelutoimenpiteitä, mikä on sekä inhimillisesti että taloudellisesti järkevää.

Mutta varhaisellakaan tuella kaikki lapset ja perheet eivät tule autetuiksi. Edelleenkin tarvitaan myös raskaita lastensuojelutoimenpiteitä - huostaanottoa ja sijaishuoltoa – joilla varmistetaan kaikkein haavoittuvimmissa oloissa elävien lasten suojeleminen.  Jotta sijoitettu lapsi tulee autetuksi, sijaishuollon on oltava hyvää ja hoitavaa, minkä lisäksi sen on oltava oikea-aikaista niin, että lapsen kuntoutuminen on vielä mahdollista.