Sijoituksen päättyessä ja lapsen palatessa takaisin kotiin pitäisi meidän oikeastaan onnitella sekä sijaisvanhempia että syntymävanhempia. He ovat päässeet lastensuojelulain asettamaan tavoitteeseen: lapsen tilanne on parantunut, kun lapsi itse on kuntoutunut ja syntymävanhempi on saanut oman elämänsä raiteilleen, kuntoutunut ja eheytynyt. Tällöin lapsen palaaminen omaan kotiinsa on taas mahdollista.

Lastensuojelulakihan lähtee siitä, että huostaanotto ja kodin ulkopuolelle, kuten perhehoitoon, sijoittaminen on aina väliaikaista ja se kestää niin kauan, kun se on lapsen kannalta tarpeellista. Joillakin sijoitukset kestävät itsenäistymiseen asti, jotkut lapset asuvat kodin ulkopuolella lyhyemmän aikaa.

Annan sut pois, vaikka sattuu

Mutta miltä todella tuntuu se, että on ottanut lapsen perheeseensä ja sydämeensä, kasvattanut ja rakastanut ja sitten luovuttanutkin pois? Siitä minä en tiedä mitään. Sen tunteen tietää vain vanhempi, joka on joutunut luopumaan lapsestaan; joko omastaan tai sijoitetusta. Voin vain kuvitella, kuinka vaikealta ja raastavalta se voikaan tuntua.

Jotta ymmärtäisin asiaa paremmin, kysyin eräältä sijaisvanhemmalta sitä, miltä lapsesta luopuminen tuntuu. Tämä usean oman ja sijoitetun lapsen äiti kertoi minulle, että hän oli juuri ollut ostamassa joululahjaa eräälle omaan syntymäkotiinsa palanneelle lapselle. Sijaisäiti kertoi, että oli kierrellyt pitkän aikaa lelukaupassa ja hypistellyt erilaisia lahjoja kyyneleet silmissään, lasta muistellen.  ”Vaikka kuinka kiertelin ja katselin, silti yksikään lahja ei tuntunut olevan tuon lapsen arvoinen”, hän sanoi minulle.

Lapsi on vain lainassa

Lauseeseen kiteytyi minusta jotakin hienoa perhehoidosta ja sijaisvanhemmuudesta. Sijaisvanhemmalla tulee olla suuri sydän, jotta uskaltaa rakastaa ja kiintyä lapseen, joka on vain lainassa. Kykyä kiintyä lapseen kuin omaansa, ymmärtäen että lapsi ei ole koskaan ”oma”. Arvostaen ja rakasten lasta niin, ettei kaupasta löydy lahjaa, joka olisi lapsen arvoinen. Toisaalta tarvitaan sisua mennä vaikeina päivinä eteenpäin, sisua miettiä lapsen etua ja sisua myöntää, ettei tule koskaan olemaan lapsen oma vanhempi. Tarvitaan sisua myös arvostaa ja ymmärtää lapsen kaipuuta omia vanhempiaan ja omaa sukuaan kohtaan.

Me SOS-Lapsikylässä toivomme, että jokainen lapsi voisi asua omassa kodissaan. Silloin kun se ei ole mahdollista, haluamme olla mukana tarjoamassa lapselle sellaisen kodin, jossa hän voi elää turvallista lapsuutta ja nuoruutta aikuisten ympäröimänä, aikuisten joilla todella on juuri tälle lapselle annettavaksi sisua ja sydäntä.

Lue lisää:  Sijaisvanhemmuus