***
Ihastelen ja arvostan suuresti tapaa, jolla SOS-Lapsikylä perusti kolme ryhmäkotia yksin tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille Suomessa. Vastasimme tyylikkäästi ja nopeasti suureen tarpeeseen.
Vielä enemmän ihastelen ja arvostan Libanonin SOS-lapsikyläjärjestön toimintaa syyrialaispakolaisten auttamiseksi. Mittakaavaero on huomattava. Yksilön hätä on toki sama. Avuntarvitsijoiden lukumäärä ei muuta yhden lapsen kokemusta.
 
Molemmista olen viime viikkoina saanut hiukan kokemusta. Siis ihan vähän. Muodostan siis näkemykseni kovin vähäisillä tiedoilla. Molemmat jättivät kuitenkin jäljen. Kovin erilaisen.
 
***

Niin se näkemys: miljoona euroa, jolla 14-paikkainen ryhmäkoti toimii vuoden Pohjanmaan metsässä, saisi aikaan ihmeen Bekaan laaksossa. Ksarnaban SOS-lapsikylä tekee nyt ”something out of nothing”. Heidän asenteellaan ja meidän tuellamme kaikki olisi mahdollista. Karmeat pressukasat muuttuisivat ihmisarvoisiksi asumuksiksi.
 
Voisimmeko pudottaa vähän tasoamme? Siis me kaikki. Ei vain turvapaikanhakijat. Emme varmaan edes huomaisi, kun kertyisi jo suuri summa. Ja muutaman tuhannen kilometrin päähän siirrettynä se summa muuttuisi ihan itsestään valtavaksi.
 
Entä se ongelma – se ristiriita? Edellä lyhyesti kuvattu ”tulonsiirto” ei ole tietenkään uusi ajatus. Sen on vain ominut porukka, johon en haluaisi kuulua.
 
 ***
Täällä osoitetaan mieltä.  Puolesta ja vastaan. Vahvoilla tunteilla ja välillä kovilla otteillakin. En tunne kuuluvani kumpaankaan porukkaan. Onko pakko valita puolensa?
 
Voisiko vain kenties olla kaverina jollekin, joka ihan oikeasti haluaa asettua Suomeen?
 
Ja sitten antaa rahaa Libanoniin, ettei tänne tarvitsisi tulla?
 
Molempien pitäisi olla mahdollisia. Jälkimmäisen tarve on toki huomattavasti suurempi.
 
 ***
Vähäinen kokemukseni Libanonissa laajenee joukoksi kysymyksiä. Näiden kysymysten suhde toisiinsa palautti mieleen Kris Kristoffersonin laulun ”pyhiinvaeltajasta”, joka tuntee itsensä käveleväksi ristiriidaksi.
 
Voisiko olla rakentamatta aitoja, mutta hillitä silti kansainvaellusta? Pystyisikö sekä ymmärtämään että arvostamaan erilaisuutta idän ja lännen välillä? Voisiko olla yksilönvapauden puolestapuhuja tiiviissä yhteisössä? Voisiko sekä suvaita että edellyttää? Uskoa ja epäillä? Perustaa totuuteen ja nauttia sepitteestä? Järkeillä ja haaveilla…
 
 ***
Se laulu muuten päättyy näin: ”Vaeltaja valitsee jokaisen väärän suunnan yksinäisellä matkallaan kotiin”. Ei kai niin ole pakko käydä.