Nuoria itseään on myös kuultu ja he peräänkuuluttavat läheistä ihmistä tuekseen, luukulta toiselle juoksuttamisen sijaan. Painonhallinnassa ja kuntoilussa henkilökohtaisia treenaajia tai valmentajia on käytetty jo jonkin aikaa. Toimisiko se sosiaalipalveluissakin?
 
Syrjäytyneiden nuorten määrä huomioiden kymmenille tuhansille hyvinvointivalmentajille olisi kyllä markkinoita. Mutta mistä taloudellisissa vaikeuksissa painivat kunnat saisivat lisää rahaa uusiin valmentajiin? Nuorilla maksukykyä palvelun ostamiseen tuskin on. Ajatus on kuitenkin kannatettava, varsinkin kun se nousee nuorilta itseltään. Talouden ja sosiaalityön realiteetit huomioiden yhdellä valmentajalla tulisi kuitenkin olemaan sata asiakasta ja se ei enää olisi kovin ”personal” toimintamalli.

Voisimmeko ajatella yhä enemmän, että valtio ja kunnat palveluineen täydentävät perhe- ja läheisverkostoja sen sijaan, että virkamiehet ovat ainoat läheiset ja uusilla palveluilla paikataan jotakin jo paljon aikaisemmin menetettyä? Mihin on kadonnut välittämisen halu ja taito pitää nuoristakin huolta? Voisimmeko ajatella, että vanhemmat, sukulaiset ja läheiset ovat näitä hyvinvointivalmentajia? Yhteiskunnalle ei vanhemmuutta ja välittämistä voi hyvällä lopputuloksella ulkoistaa.

Hyvinvointivalmennuksessa ei mielestäni ole kyse pelkästään nuorten palveluohjauksesta, palvelutarpeen koordinoimisesta ”yhden luukun malliin”, vaan myös luottamuksen ja tunnesiteen luomisesta nuoreen. Se voi toki onnistua hyvin täysin uusissa ihmissuhteissa ja palkkavälittämisellä, mutta kääntäisin kaikki kivet ja kannot, jotta ensisijaisesti nuorten vanhempia ja lähipiiriä tuettaisiin kantamaan nuorta elämän haasteissa.