Johtaja katsoi hintelää, pienikokoista poikaa, tarttui lapiomaisella kädellään tämän rintamukseen, nosti korkealle seinää vasten ja sanoi: ”Täällä minä määrään ja sinä tottelet”. Epäselväksi ei jäänyt, mitä hän tällä tarkoitti ja mitä tottelemattomuudesta seuraisi.

Tämä muistikuva tuli kirkkaana mieleeni osallistuessani 7.4.2016 ”Lastensuojelun menneisyys - entä tulevaisuus?” -seminaariin Säätytalolla Helsingissä, jossa tutkijat kertoivat ainutlaatuisesta tutkimuksestaan huostaan otettujen lasten kokemista epäkohdista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta. Jyväskylän yliopiston tutkijat olivat haastatelleet lähes 300 vuosina 1937–1982 sijoitettuna ollutta sekä muutaman sijaishuollossa työskennelleen työntekijän. Haastatelluilla oli kokemuksia ruumiillisesta kurituksesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jatkuvasta nälästä, kohtuuttomasta työn teettämisestä ja monenlaisesta nöyryyttämisestä. Kaltoinkohtelua ja väkivaltaa oli tapahtunut kaikissa sijaishuollon muodoissa, niin perhehoidossa kuin koulukodeissa ja muissa lastensuojelulaitoksissa.

Olenko minä nähnyt ja puuttunut?

Pystyn lukemaan selvitystä vain muutaman sivun kerrallaan, sillä haastateltujen kertomukset liikuttavat minua niin paljon. Olen kohdannut lastensuojelussa lähes 40 vuoden työurani aikana jopa satoja lapsia ja sijoittanut heitä sijaisperheisiin, adoptioperheisiin ja lastensuojelulaitoksiin. Haastateltujen kertomukset menevät ihoni alle ja koen kollektiivista syyllisyyttä siitä, mitä lastensuojelussa on tapahtunut ja olemme antaneet tapahtua. Olenko minä nähnyt ja puuttunut? Kuulinko ja kuuntelinko lasta? Mitä minun olisi pitänyt nähdä ja kuulla esimerkiksi silloin, kun kotikäynnillä sijaisperheessä laskeutui syvä hiljaisuus pyytäessäni saada keskustella lapsen kanssa kahden kesken ja vain vastentahtoisesti pyyntööni suostuttiin. Tai kun lapsi ei pystynyt katsomaan silmiini vastatessaan hiljaisella äänellä ”kaikki on ihan hyvin”.  Olen varma, että en ole nähnyt enkä kuullut kaikkea.

Tutkijoita oli yllättänyt perhehoidossa tapahtuneen väkivallan määrä. Itseäni se ei hämmästytä.  Sijaisvanhemmuus on vaativaa työtä ja joskus sijaisvanhemmat joutuvat voimiensa äärirajoille. Tutkimusajankohtana perheiden tuki ja valvonta oli lähes olematonta ja kuten seminaarissa kerrottiin, ”luotettiin naapurivalvontaan”.  Mutta myös tänään huoleni kohdistuu perhehoidossa oleviin lapsiin ja sijaisvanhempien jaksamiseen. Perhehoito on lain mukaan ensisijainen sijaishuollon muoto ja sitä käytetään entistäkin vaikeimmissa sijoitustilanteissa. Ja samanaikaisesti joissakin kunnissa perheille tarjottavaa tukea ja valvontaa ollaan jopa vähentämässä. Perhehoitolain muutosehdotukset ovat lähes kosmeettiset eivätkä tule tilannetta parantamaan.

Kaltoinkohtelulta ei saa ummistaa silmiä

Onneksi tutkimus ei ole koko totuus lastensuojelusta - edes siitä kymmenien vuosien takaisesta. Lastensuojelussa tapahtuu paljon hyviä asioita, jotka auttavat lapsia ja perheitä selviytymään. Mutta se ei saa estää meitä näkemästä ja olemasta herkkiä tunnistamaan kaltoinkohtelua, jota edelleenkin tapahtuu. Olen ylpeä siitä, että viime vuosina SOS-Lapsikylässä kaltoinkohtelusta on puhuttu, sen tunnistamiseksi on tehty työtä ja meillä on yhteiset toimintatavat, joiden mukaan jokaisen työntekijämme on toimittava silloin, kun hän epäilee lapsen tulleen kaltoinkohdelluksi. Olemme myös luoneet periaatteet, miten toimimme silloin, kun aikuinen kertoo lapsuudessa kokemastaan kaltoinkohtelusta lapsikylässä. Meidän täytyy edelleen vahvistaa ja kouluttaa lapsia tunnistamaan ja tiedostamaan kaltoinkohtelu. Lapsikylässä kukaan ei saa kohdella kaltoin toista. Ei aikuinen eikä lapsi.

En tiedä, mitä tapahtui sille koulukotiin sijoitetulle pojalle. Pahoinpideltiinkö häntä? Joutuiko hän suljetuksi tallin hevospilttuuseen ja hakattiinko häntä raipalla, kuten seminaarissa mukana ollut Toni kertoi omista kokemuksistaan samaisessa koulukodissa? Voin pahoin kun ajattelen, mitä tuo hento pieni poika on voinut joutua kokemaan ja miten minä olen osasyyllinen siihen. Minä näin ja tulin tietoiseksi väkivallan mahdollisuudesta. Kun näkee, tulee vastuulliseksi. Minä näin, enkä puuttunut.