Annan ollessa murrosiässä isä oli todennut voimattomuutensa huolehtia temperamenttisesta tytöstä. Niinpä kotoa karkaileva Anna sijoitettiin lastensuojelulaitokseen toiselle paikkakunnalle. Viiden vuoden aikana Anna asettui laitokseen, vaikka se ei koskaan kodilta tuntunutkaan. Anna sai kokemuksen turvallisesta ja rajoja sisältävästä kasvuympäristöstä. Hän sai suoritettua peruskoulun niin hyvin arvosanoin, että ohjaajat suosittelivat lukioon menemistä.


Välit vanhempiin haalistuivat laitoksessa vietetyn ajan aikana. Raskaaksi tullessaan muistot vanhemmista, varsinkin äidistä, alkoivat nousta Annan mieleen. Äiti piirtyi mieleen joskus hellänä ja turvallisena, usein vihaisena ja arvaamattomana, kasvoiltaan surullisen ja poissaolevan näköisenä. Annan oli vaikea tulkita tunteitaan äitiään kohtaan. Ne vaihtelivat vihasta rakkauteen ja tuomitsemisesta ymmärtämiseen. Laitoksessa asuessaan Annalla oli ollut hyvä, luottamuksellinen suhde omaohjaajaansa. Suhde oli kuitenkin katkennut, kun Anna oli tullut täysi-ikäiseksi ja muuttanut jälkihuollon tukiasuntoon. Anna toivoi, että olisi saanut jakaa tuntemuksiaan ja pohtia mieltään askarruttavia asioita yhdessä tämän turvallisen aikuisen kanssa. Vieraan jälkihuollon ohjaajan tai oman sosiaalityöntekijän kanssa omista asioista puhuminen ei tuntunut niin luontevalta. Keskustelut tulevasta vanhemmuudesta tyrehtyivät muutamaan lauseeseen.


Annaa harmitti, ettei hänen sosiaalityöntekijänsä ollut onnitellut häntä tulevasta vanhemmuudesta, vaan oli uutisen kuultuaan osoittanut avoimen suorasti epäilyksensä Annan tulevaa äitiyttä kohtaan. Kyllä Anna itsekin ymmärsi, ettei äitiys tuo mukanaan pelkästään positiivisia tunteita ja että oma koettu elämä voi asettaa jaksamiselle haasteita. Mitä sosiaalityöntekijä olisi menettänyt, jos olisi tuhahduksien ja voivottelujen sijaan onnitellut? Annasta tuntui, että viranomaiset olivat jo etukäteen päättäneet, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia selvitä äitiydestä. Ensikontaktista neuvolaan oli muodostunut karmaiseva, kun Anna oli erehtynyt kertomaan sijaishuoltotaustastaan. Neuvolan terveydenhoitaja oli rauhoittunut vasta, kun oli saanut Annan sosiaalityöntekijältä vahvistuksen siitä, että Anna on aktiivisessa lastensuojelun jälkihuollon asiakkuudessa. Anna vaihtoi neuvolan työntekijää.


Raskausaika oli Annalle tärkeää. Kohta hän olisi vastuussa pienestä ihmisestä, joka olisi täysin riippuvainen hänestä. Anna halusi tarjota tulevalle lapselleen kaiken sen, mitä hänen äitinsä ei ollut kyennyt tarjoamaan. Tuntui, että oman kodin rakentaminen ja perheen perustaminen olivat juuri sitä, mitä hänen elämästään oli aina puuttunut. Tuntui mukavalta, kun jälkihuollon ohjaaja auttoi pinnasängyn kokoamisessa. Iltaisin omat lapsuuden ajan kokemukset ja muistikuvat äidistä valtasivat Annan mielen. Yksin pienessä asunnossa muistojen tulva tuntui ahdistavalta ja pelottavalta.


Antti eli elämänsä ensimmäiset vuodet epävarmuudessa. Anna ei luottanut siihen, että hänen ympärillään olevat viranomaiset halusivat auttaa, vaan pelkäsi jatkuvasti, että Antti huostaanotetaan. Toisten äitien tuomitsevien katseiden pelossa Anna ei käynyt Antin kanssa leikkipuistoissa tai perhekerhoissa. Uusi neuvolan terveydenhoitaja oli ollut mukava ja Anna kävikin mielellään tapaamisissa. Terveydenhoitaja oli kuitenkin jäänyt Antin synnyttyä eläkkeelle, eikä yhteistyö uuden työntekijän kanssa sujunut. Annan ja Antin elämä keskittyi, kauppareissuja ja satunnaisia ulkoiluja lukuun ottamatta, kotiin neljän seinän sisälle. Anna oli kuitenkin saanut yhteyden äitiinsä, joka vieraili Annan ja Antin luona tihenevään tahtiin.


Kotona Antti oli usein omissa oloissaan. Hän oli jo varhain oppinut, että märkä vaippa ei vaihdu huutamalla. Kontatessa hiekanmurikat raapivat polviin naarmuja. Lattia oli tahmea ja ilma savuinen. Äkilliset ja kovat äänet säikäyttivät, mutta Antti oli tottunut siihen, etteivät ne olleet vaarallisia. Antti oppi, että riitely ja tappelut kuuluvat aikuisten maailmaan. Pahinta oli kuitenkin nälkä. Ja se, ettei äiti enää hymyillyt.


Anna ei muista juuri mitään päivästä, jolloin Antti otettiin huostaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Antti ei voinut elää hänen kanssaan. Toisaalta sisimmässään Anna ymmärsi, ettei kyennyt pojastaan täysin huolehtimaan. Elämään syntyneen tyhjiön aiheuttama paha olo pakotti Annan kyseenalaistamaan kaikki viranomaisten ehdotukset ja päätökset. Vain taistelu pojan kotiin saamiseksi oli merkityksellistä. Anna toivoi, että voisi olla enemmän Antin elämässä läsnä. Yhteydenpito Antin sijaisvanhempien kanssa päätyi poikkeuksetta väittelyyn. Anna olisi toivonut, että olisi saanut olla osa Antin elämää, vaikka hän ei täysin kyennyt pojastaan huolehtimaan. Oman äidin tuesta oli tullut korvaamattoman tärkeää Annan taistelussa viranomaisia vastaan. Anna tunsi saavansa koko ikänsä kaipaamaansa huolenpitoa, kun äiti seisoi hänen rinnallaan ja puolusti häntä.


Tämä kertomus on fiktiivinen. Kertomuksessa kuvattu elämänkaari tai sen palaset voivat kuitenkin olla osalle meistä todellisuutta. SOS-Lapsikylän Ylitse–projektin tavoitteena on vaikuttaa lastensuojelun ylisukupolvisten asiakkuuksien vähentämiseen vertaismentoritoimintaa ja työskentelykäytäntöjä kehittämällä. Löysitkö sinä kertomuksesta kohtia, joissa joku olisi voinut toimia tai valita toisin?
 

***

SOS-Lapsikylän Ylitse-projektissa tavoitteena on vaikuttaa lastensuojelun ylisukupolvisten asiakkuuksien vähenemiseen. Kolmivuotiseen hankkeeseen on myöntänyt rahoituksen Raha-automaattiyhdistys (nyk. Veikkaus).

Nuorten kokemusasiantuntijoiden näkemykset toimivat tärkeänä pohjana, kun mietitään, miten sijaishuollossa kasvaneita nuoria voitaisiin paremmin tukea itsenäisen elämän kynnyksellä.

Tutustu tarkemmin Ylitse-projektiin.