Näin arkielämässä toista ei voi – onneksi ja harmi kyllä – lukea kuin avointa kirjaa.  Ymmärtääksemme toisen ajattelua meidän on aktiivisesti tavoiteltava oman ja toisen mielen liikkeitä. Tätä kutsutaan mentalisoimiseksi. Tavanomaisesti noin 4–5 vuoden iässä pystymme jo hahmottamaan, että muilla on minusta erillinen mieli. Ymmärrämme, ettei toisen (tai omakaan) käytös ole sattumanvaraista, vaan esimerkiksi tunteiden, uskomusten ja toiveiden ohjaamaa.

Mieli kasvaa vain ihmissuhteessa. Raivoava lapsi ei itse tiedä mihin reagoi, mitä yrittää ilmaista tai mihin oikeastaan pyrkii.  Mutta jos aikuinen pysyy mentalisoivana, hän säilyttää paremmin oman mielenrauhansa ja voi ainakin yrittää myötäeläen rauhoittaa ja ymmärtää lasta.

Mentalisaatiokehitys on olennainen osa mielenterveyden rakentumista ja onkin puutteellinen esimerkiksi persoonallisuushäiriöissä. Vaille jäämiset, turvattomuus ja traumaattiset kokemukset vaikeuttavat tai estävät kehityskulun. Liian paljon kokenut lapsi ei siksi hahmota ikätasoisesti ulkoisen todellisuuden (faktat) ja sisäisen todellisuuden (oma kokemusmaailma) välistä suhdetta, vaikka älyä, taitoja ja ikää piisaisi. Hän pitää itsepintaisesti kiinni niin itseen kuin muihinkin ihmisiin liittyvistä haaveista, kuvitelmista tai suoranaisista valheista, vaikka näkisi edessään aivan muusta todistavaa mustaa valkoisella.

Totuus on siis – mielen näkökulmasta katsottuna – aina tulkinta, kehitelmä ja ajattelijansa sen hetkinen tuotos. Ulkoinen fakta voi olla kiistaton, mutta mieli ei aina ota sitä lukuun.

Sijaishuollossa suhteita luodessa ja säilyttäessä on aikuisen tavoiteltava kerta toisensa jälkeen juuri tämän lapsen mielen aakkosia, juuri tällä fontilla. Ehkä lapsi huutaa VERSAALEILLA tai kuiskii kryptisellä fontilla. Ehkä hänellä on juuri nyt voimia vain hentoon viivaan aivan sivun nurkassa. Ehkä marginaalit ovat täynnä viittauksia, joissa ei toistaiseksi ole järjen hiventä...  Tai ehkä hän on ihan leipätekstiläinen, mainiosti pärjäävä ja -voiva nuori.

Erityisen paljon mentalisoinnille on käyttöä, kun luodaan suhdetta haavoittuneeseen mieleen ja käynnistellään kesken jäänyttä kehitystä. Siksi kaikille sijaishuollon aikuisille olisi tarjottava riittävän mentalisoivat työolot, työnohjaus ja tarvittaessa täydennyskoulutus.

Ja tarpeeksi ihan omia hetkiä, jolloin uppoutua vaikka mieluisaan kirjaan.
 

Kirjoitus on julkaistu alun perin Uudistuva Lastensuojelu -lehdessä 1/2019
Kuva: Junnu Lusa