Mä haluaisin isona psykologiksi. Ihmiset usein ajattelevat, että haluan tuohon ammattiin siksi, että oon sijoitettu ja kokenut lapsuudessani kauheita asioita. Ei. Haaveammattini ei liity ainoastaan taustaani, vaan siihen on vaikuttanut moni muukin asia. Mä olen muutakin kuin mun historia. 

Mä olen usein törmännyt siihen, että kun kerron haaveammatistani tutuille ihmisille, jotka tietävät mun taustan, he kuvittelevat, että ainoa syyni tähän ammattiin pyrkimiseen on taustani huostaan otettuna ja sijoitettuna nuorena. Kun kerron, että haluan ammattiin, jossa voin auttaa muita, ihmiset päättelevät, että koska mua on autettu lapsena, haluan itsekin auttaa. Toki silläkin on vaikutusta, että mä olen kohdannut lapsuudessani paljon auttajia. Sekin on varmasti totta, että vaikeuksista selviäminen ja voimaantuminen antavat valmiuksia muiden auttamiseen. 

Koen sopivani psykologin ammattiin. Tykkään kuunnella ihmisiä ja olen sosiaalinen. Ei haaveeni tarvitse liittyä ainoastaan siihen, että olen kasvanut SOS-lapsikylässä. 

Jos sä käyt terveyskeskuksessa, niin haluatko sen jälkeen lääkäriksi? Tai jos leikkautat hiuksesi, niin tuleeko susta parturi?

Haaveena oma perhe

Toinen asia, jossa sijoitetun nuoren haaveet ammutaan usein alas, on perheen perustaminen. Jos nuori kertoo haaveilevansa perheestä, siihen suhtaudutaan varauksellisesti. Usein nuoret saavat kuulla jopa varoituksia siitä, mitä erilaisia vaikeuksia häneen tielleen voi perheen perustamiseen liittyvissä asioissa tulla. 

Miksi? Erilainen perhetausta tai surulliset tarinat eivät oikeuta ketään ampumaan alas nuoren haavetta omasta perheestä.

Ja kohtaamamme ennakkoluulot eivät koske vain perhettä tai urahaaveita. Monien muiden tulevaisuuteen liittyen suunnitelmien kohdalla saamme kuulla ihmisiltä tällaisia kommentteja:

”Kannattaa vielä miettiä.”  
”Mieti uudelleen.”  
”Aina voi tulla ongelmia.” 

Useinhan nuoria toppuutellaan liiasta intoilusta, mutta miksi meitä sijoitettuja nuoria ja meidän unelmointia jarrutetaan kovemmin meidän taustan takia?

Ikävät kokemukset voimavaraksi

Sijoitetuilla nuorilla pitäisi olla samanlainen mahdollisuus unelmoida kuin muillakin. Miksei meidän tulevaisuus voisi olla samanlainen kuin ”normaaleilla nuorilla”? Ajattelevatko ihmiset, että ”normaalista lapsesta” kasvaa normaali aikuinen ja meistä sijoitetuista nuorista ei? 

Oletukset tuntuvat siltä kuin sut laitettaisiin johonkin tiettyyn lokeroon. Siinä lokerossa lukee: SIJOITETTU. Sieltä ei pääse pois. 

Miten tulevaisuus ja menneisyys sitten liittyvät yhteen? Ainahan ne muistot tulevat olemaan ihmisen päässä. Joku antaa niille enemmän tilaa, toinen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä ja yrittää unohtaa.  Ei niiden muistojen tarvitse kuitenkaan olla vaikuttamassa koko ajan kaikkeen. 

Historiamme on osa meitä sijoitettuja nuoria ja meidän tulevaisuutta. Ehkä se onkin meidän sijoitettujen nuorten taika? Kun meillä on ollut se hirveä, kamala ja outo menneisyys, niin ehkä se auttaakin meitä tulevaisuudessa? 

Kokemusasiantuntijana toimimisen kautta meillä SOS-Kehittäjänuorilla on ollut mahdollisuus oivaltaa vahvuutemme ja kääntää ne ikävätkin muistot tiedoksi, jota voidaan hyödyntää lastensuojelun kehittämistyössä. 

En anna mun historian ja taustan olla enää muiden ihmisten aseena haaveideni alas ampumiseen. 
Menneisyys on mun voimani. 
 

Kirjoittaja on SOS-Kehittäjänuoret-kokemusasiantuntijaryhmän jäsen.

SOS-Kehittäjänuoret haluavat STIGMATON-projektillaan nostaa keskusteluun lastensuojelun asiakkaisiin liitetyn haitallisen leiman ja lisätä tietoa lastensuojelusta. Tietoisuuden lisäämisen kautta ryhmä uskoo lastensuojelun asiakkaita kohtaan asetettujen ennakkoluulojen heikentyvän ja tasavertaisen kohtaamisen lisääntyvän yhteiskunnassa.