Saavuimme kattotasanteelle, jossa pieni käärö makasi hikisenä peiton päällä suorassa auringon paisteessa äidin ja naapurin naisten ja lasten keskellä. Pienen tutustelun jälkeen totesimme siskoni kanssa puheterapeutin ja sosiaalityöntekijän asiantuntemuksella, että lapsella on todennäköisesti cp-vamma.

Nepalissa, jossa lasten asema on heikko, erityislasten asema on melkein tunnistamaton, käytännössä heitä ei ole. Erityislapsi on perheelle häpeä, eikä tietoisuutta eri palveluntarjoajista ole. Sekin palvelu, jota löytyy, on kolmannen sektorin varassa. Aloimme siskoni kanssa päivittäin käydä jumppailemassa ja tutustelemassa vauvaan ja hänen perheeseensä. Viikon jälkeen olimme jo hyvin perillä perheen isän alkoholi- ja mielenterveysongelmasta sekä äidin ja vauvan masennuksesta.

Työskentely maassa, jossa lasten oikeudet eivät toteudu hyvin, ja jossa sosiaalinen turva on kolmannen sektorin varassa, on avannut silmiäni myös toimintatapoihimme Suomessa. Helposti jäämme roikkumaan sosiaaliturvajärjestelmän palveluihin, siihen, miten asiat on aina ennenkin hoidettu. Meidän tulisi myös Suomessa mennä asiakkaiden tilanteisiin, sinne, missä ihmiset ovat ja heidän ympäristöönsä. Valmiin järjestelmän sisällä katsomme asiakkaan tilannetta helposti järjestelmästä käsin, ei välttämättä yksilön lähtökohtia tiedostaen.

Tarvitsemme samaa luovuutta kuin työskennellessä esimerkiksi Nepalissa, jossa palveluita lähdetään kehittelemään yksilöstä käsin, koska valmista palvelutarjotinta ei ole. Kehitysyhteistyön näkökulmasta työn pitää perustua paikalliseen toimijuuteen ja tarpeen arviointiin. Tätä samaa tarvitsemme suomalaisen sosiaalipalvelujärjestelmän uudistamisessa. Tarvitsemme rohkeutta ja avoimuutta kysyä ihmisiltä heidän tarpeistaan ja koota asiantuntemusta samaan paikkaan, ja kokeilla rohkeasti jotain uutta.

Mitkä ovat lastensuojelussa vammaisten lasten oikeudet? Miksi lapsia pitää erityistarpeidensa vuoksi pompotella usealla eri sektorilla? Eikö palveluita voitaisi saada kaikille lapsille samasta paikasta?

Kunnan sisällä pallottelu lastensuojelun ja vammaispalveluiden välillä on naurettavaa. Sillä rasitetaan perhettä ja lasta sekä rikotaan lapsen oikeuksia. Samaan ongelmaan törmätään myös terveydenhuollon puolella. Missä on raja, milloin lapsen haasteet ovat psyykkisiä tai niin sanotusta vammasta johtuvia? Voisimmeko heittää jo nämä kategorisoinnit roskakoriin ja kohdata kaikki lapset ja heidän perheensä erityisyyksistä välittämättä samassa paikassa?

Perhettä kunnioittavampaa on kerätä asiantuntemus samaan rakennukseen, kuin lähetellä perhettä vuoron perään eri asian vuoksi eri toimipisteisiin. Miten pidämme huolen, ettei lapsi jää ilman tarvitsemiaan palveluita Nepalin lapsen tavoin, koska kukaan ei halua ottaa vastuuta hänestä puutteellisen asiantuntemuksen tai pelon vuoksi?