Alkuvuonna julkaistussa artikkelissani tutkin nuorten mielenterveyspalveluiden järjestämistä ja resursointia Uudenmaan alueella. Halusin tietää, miten nuorten mielenterveyspalvelut on järjestetty ja millä tavoin ammattilaisia on missäkin palvelussa. Erityisesti kiinnostuin siitä, kuinka paljon henkilöstöä avomuotoisissa palveluissa on suhteessa lastensuojelun asiakasmääriin. Koska sijaishuollossa kasvaneilla nuorilla on keskimäärin suurempi riski sairastua mielenterveysongelmiin, jäädä pois koulu- tai työelämästä sekä kokea osattomuutta elämässään, tulisi palvelut suhteuttaa tähänkin tarpeeseen.

Palveluita sattumanvaraisesti

Huomasin, että nuorten hyvinvoinnin riskit ja tarjolla olevien palveluiden määrä ovat vahvasti yhteydessä alueen väkilukuun. Isoihin kaupunkeihin kasautuu enemmän pienituloisuutta, lastensuojelun asiakkaita ja nuorisopsykiatrian tarvetta. Isoissa kaupungeissa tarjolla on myös laajempi palveluvalikko sekä määrällisesti enemmän työntekijöitä.

Hämmennyin, miten sattumanvaraisesti palvelut ja henkilöstö ovat jakautuneet. Mielekäs päivätoiminta sekä liikkuvat ja kotiin tehtävät palvelut on todettu tehokkaiksi, mutta silti ne puuttuvat monista kunnista. Avopalveluihin suunnatut henkilöstöresurssitkaan eivät olleet yhteydessä kuntien väkilukuun tai lastensuojelun asiakasmääriin. 

Nuorten mielenterveyden avopalvelut vaikuttavat eriarvoisilta ja sattumanvaraisilta. Vaikka tarkastelussa olivat vain Uudenmaan alueen palvelut, en epäile, etteikö vastaava tilanne olisi muuallakin Suomessa.

Ratkeaisiko tilanne lisäresursseilla ja yhdenmukaisilla palveluilla? Voi olla, että sillä asia lähtisi eteenpäin. En kuitenkaan usko asian olevan niin yksinkertainen. Pelkästään palveluiden määrä tai resurssit eivät kerro palvelun vaikuttavuudesta, vaan lisäksi tulisi jatkossa tarkastella autetuksi tulemisen kokemusta. Mukaan tähän prosessiin tarvitaan ne, jotka asiasta parhaiten tietävät: nuoret itse.

Nuoret kaipaavat aikuista ja aikaa

Me-säätiö julkaisi viime viikolla raportin, jossa se kuvasi sadan haastatellun nuoren toiveita ja ajatuksia palvelujärjestelmästä. Nuoret toivoivat varhaisempaa tukea, auttajien jalkautumista heidän joukkoonsa, tukea harrastamiseen sekä ennen kaikkea aikuista, jolla olisi aikaa.

Raportin mukaan nuoret kaipaavat kokonaisvaltaista tukea, jossa työntekijät ja auttajat eivät vaihdu jokaisen palvelun ja intervention kohdalla, vaan tukevat kaikissa elämän käänteissä.

Mallinnettujen prosessien ja standardoitujen kyselyiden sijaan voi olla merkityksellistä, että joku istuu nuorta vastapäätä, kysyy silmiin katsoen mitä kuuluu ja haluaa kuulla siihen vastauksen. Nuorten mukaan on riittävää, kun toisesta näkee, että tämä haluaa auttaa. Tärkeintä on kokemus omien kykyjen vahvistamisesta sekä niihin uskomisesta.

Kellä on aikaa kulkea rinnalla?

Nuorten palvelut ja niihin kohdennettu henkilöstö vaihtelevat kunnittain ja alueittain. Jos matalan kynnyksen palveluita ei ole tai niissä ei ole henkilöstöä riittävästi, kuka nuoren kohtaa? Kuka ehtii kuunnella kuulumiset ja kulkea rinnalla? Missä nuorille merkitykselliset auttajat ovat?

Seuraavaksi aion tutkijana kysyä nuorilta itseltään, kokevatko he saavansa apua. Ja jos saavat, niin mistä ja keneltä. Oletan, että yllätyn jälleen.