Aasinsilta allergiasta lastensuojeluun on rakentunut mielessäni keväisinä viikkoina. Luonto heittää kierroksia koneeseen kaikelle elolliselle. Pihoilla on kova kuhina, kun hiekka paljastuu lumen alta. Keinupallon kultakausi on meneillään, kun potkimisvimma nostaa päätään mutta futiskenttä on vielä liian märkä pelaamiseen. Polkupyörät ilmestyvät varastoista ja saman tien käynnistyy hurja erikoiskoe ympäri kylää.

Talvilajien vaihtuessa kesähommiksi pitää myös jakaa uudestaan joukkueet ja vastuutehtävät: kuka on kenenkin puolella, kuka määrää. Jokaisessa leikissä on valmiit säännöt, mutta pelaajat ja joukkueet vaihtuvat. Alkukankeutta on ollut näkyvissä tänäkin keväänä. Naapurin pikkumiehestä onkin tullut keskikokoinen eikä hän suostu pelkästään seisomaan maalissa. Yksi tytöistä on jo niin ”iso” ettei häntä enää saa mukaan leikkitelineessä käytävään hippaleikkiin. Tänä keväänä on myös muisteltu lasta, joka kotiutui talven aikana: tänä keväänä hän potkii palloa toisilla pihoilla.

Tässä on meille aikuisillekin jokakeväinen siedätyshoidon mahdollisuus. Riitely ja draama pelikentällä käy kieltämättä välillä hermoille. Ei yksin metelin vuoksi eikä vain sen takia, että siellä saattaa tulla vammoja. Aikuinen turhautuu, kun hyvät neuvot, rajan asettaminen, neuvominen ja ohjaaminen ei tuota toivottua tulosta. Tai jos tuottaa, niin luvattoman lyhyeksi ajaksi. Väkisinkin mieleen hiipi tässä eräänä iltana, että enkö minä viime vuonnakin seissyt tässä samassa paikassa antamassa näitä samoja ohjeita näille samoille lapsille?

Luonnon hitaimmin kasvava elementti on ihminen. Lasten kasvua on vaikea erottaa paljaalla silmällä. Se näkyy vaatteista ja vaa’asta, mutta ei päivittäin. Sen huomaa vaatteiden kausivaihdon kohdalla. Kehitys näkyy kyvyssä kiivetä, juosta ja leikkiä, mutta eroa ei huomaa joka viikko. Se näkyy uusissa kaverisuhteissa, uusissa harrastuksissa ja näin keväisin leikkikauden vaihtuessa. Kato hei, nyt mun kädet ylettyy tähän tankoon, nyt mä osaan kiivetä tähän telineeseen! Ja Se Kaikkein Hienoin Saavutus: Kattokaa mulla ei oo enää apupyöriä.

Aikuisen kasvaminen on vähintään yhtä hidasta, ja kasvatuskulttuurin kasvu vielä hitaampaa. Sääntökeskeisyys vallitsee vahvasti ja sen myötä aikuisen valta lapsiin on suuri. Säännöistä luopuminen ei liene enää mahdollista tälle kasvattajasukupolvelle, mutta miten välttää valtataistelua jossa lapsella ei loppujen lopuksi ole paljoakaan mahdollisuuksia? Ainakin itselleni arkikasvatustyylini reflektointi on kova oppimisen paikka. Periaatteista on helppo keskustella ja ne ovat säilyneet kirkkaina. Mutta mitä arjessamme tapahtuu? Elänkö ja kasvatanko niin kuin ajattelen ja puhun?

Jokakeväinen siedätyshoito toimii. Tunti keinupallon ääressä opettaa enemmän minusta itsestäni kuin lasten kyvyistä. Minulla on vielä tarvetta siedätykseen. Siedätystä voi jatkaa vuoden ympäri, meillä on paljon mahdollisuuksia hoitaa itseämme terveemmiksi kasvattajiksi. Mahdollisuuden kasvaa aikuisena saamme lapsilta.