Hallintohimmeleiden pyörittäminen ja poliittinen draaman kaari ovat toki kiehtovia. Yksi kysymys loistaa kuitenkin poissaolollaan: miten mikään esillä olleista ratkaisuista toisi radikaalisti uudenlaiset puitteet ennaltaehkäisevälle auttamiselle? Nyt kun aikalisä on käsillä, kannattaisi se mielestämme käyttää viisaan kokonaisuudistuksen suunnitteluun.

Sote uhkaa eriyttää hyvinvoinnin edistäjät toisistaan

Olemme seuranneet lapsiperheiden hyvinvoinnin tukemisen kenttää ja nähneet, miten sosiaali- ja terveystoimen lisäksi esim. varhaiskasvatus ja perusopetus ovat löytäneet tai löytämässä tien yhteiseen pöytään. Yhteistyön tulokset ovat näkyneet onnistumisina mm. lapsiperheiden varhaisessa tukemisessa. Soten eriytyminen kunnista ja kaupungeista uhkaa nyt etäännyttää nämä toimijat uudelleen toisistaan.

Mikä tästä uhasta tekee todellisen? Olemme ihmetelleet, miksei kukaan kysy tämän asetelman osalta kuntien ja kaupunkien tulevan roolin perään. Näyttää siltä, että ennaltaehkäisy sysätään soten tehtäväksi ilman, että sillä on välttämättä mitään kontaktia niihin perheisiin, jotka hyötyisivät ennaltaehkäisevästä tuesta. Uhkana on, että ennaltaehkäisevän työn tontti jaetaan soten ja kuntiin jäävien toimijoiden kesken ja hyvin alkanut yhteinen työn valuu hukkaan.

Kysymys kuuluukin, miten ennaltaehkäisevä työ näkyy jatkossa esimerkiksi kuntien sivistys- ja teknisessä toimessa. Miten kunnat omassa toiminnassaan edistävät perheiden ja koko yhteisöjen hyvinvointia? Vastaus ei voi olla: ei mitenkään. Entä mikä kannustaa kuntia jatkossa perheiden hyvinvoinnin edistämiseen? Vastaus ei voi olla: ei mikään.

Ratkaisu löytyy tuen tarpeen laaja-alaisesta ymmärtämisestä

Viimeaikaisessa keskustelussa (esim. HS Kotimaa 11.3.2015) esille on nostettu myös niin sanotut sote-palvelujen suurkäyttäjät. Laskelmien mukaan he tuottavat jopa 80% sote-kustannuksistamme. Olemme saaneet lukea, miten suuren osan yhteisestä potistamme esim. vanhukset, pitkäaikaissairaat, mielenterveys- ja päihdeongelmaiset, lastensuojelun asiakkaat tai vammaiset kahmaisevat. Suurkäyttäjiä profiloidaan ja heille kohdennetaan ennaltaehkäiseviä toimia.

Keskustelu on tärkeää, sillä se paljastaa raadollisen tapamme ratkoa palvelujärjestelmämme ongelmia. On kuin unohtaisimme, että kuka tahansa meistä voi olla joskus palvelujen suurkäyttäjä. Me ja ne –asetelman sekä leimaamisen sijaan tulisikin kysyä, miten palvelut kannattaisi järjestää, kun kerran vaativissa tilanteissa tarvitaan usean osaajan läsnäoloa.   

Itse rakentaisimme ratkaisun yksilö- ja yhteisökohtaisen tuen räätälöinnin varaan. On hulluutta, että juoksutamme keskimäärin kuutta eri sote- ja sivistystoimen palvelua tarvitsevaa perhettä luukulta toiselle, leimaten sen samalla ongelmalliseksi suurkäyttäjäksi. Kun kerran sote-ratkaisu palaa piirustuspöydälle, on aika myöntää, että palvelusysteemimme on rakennettu vastaamaan hyvin rajattuihin ja yksinkertaisiin palvelutarpeisiin. Sellaisiin, joita tosielämä ei juuri tunnista.

Järjestelmä pitää ajatella uudelleen. Suurkäyttäjien profiloinnin ja ohjauksen sijaan lähtökohdaksi tulee ottaa vaativien elämäntilanteiden monipuolinen tuen tarve ja sen joustava räätälöinti. Kirkkaana on myös pidettävä ajatus siitä, että kuka tahansa meistä voi joskus kaivata monipuolista tukea avukseen. Järjestelmä on onnistunut silloin kun voimme uskoa sen kykyyn kannatella meidät vaikeidenkin elämäntilanteiden yli. 

Näillä mietteillä haluamme toivottaa oikein inspiroivaa kevään jatkoa kaikille lukijoillemme!