Nyt meillä on, kuin salamana kirkkaalta taivaalta, 20 000 turvapaikanhakijaa silmiemme edessä. Inhimillinen hätä, joka Suomessa on piilotellut lastenkodin eteisessä tai leipä- ja mielenterveyspalvelujonoissa, on äkkiä niin näkyvää, että se suorastaan kävelee päälle. Emme selviä selittämällä, että meillä on täyttä, ei ehdi, ei mahdu, ei jaksa. Paikkoja ei ehkä ole ollut, mutta nyt niitä on tehtävä, koska ihmiset ovat tässä nyt. Paikkoja hätämajoituksiin, vastaanottokeskuksiin, ryhmäkoteihin, koteihin ja perheisiin. Toimintaan, työhön, osallisuuteen, yhteiskuntaan. Sydämiin ja ajatuksiin.

Avun kieltämiselle ja selän kääntämiselle on monta houkuttelevaa selitystä. Me emme voi ottaa tänne kaikkia maailman vainottuja ja sorrettuja. Meille riittää, kun autetaan "omiamme". Hoidamme omat lapsemme, maksamme veromme ja ulkoilutamme vanhuksemme.  Ja tietenkin oma henkilökohtainen (teko)syyni: ”Mulla kun on nää lapset, niin emmä voi tehdä mitään”. Mitä vikaa tällaisessa suhtautumisessa on? Meiltä ei voi vaatia enempää. Vai voiko?

Vika on siinä, että noiden lauseiden takana on usein se, että emme auta ketään, emme niitä omiakaan.  Se voi myös tarkoittaa, ettemme auta niitä, jotka kaikkein eniten tarvitsevat apua. ”En voi auttaa kaikkia” ei ole mikään vastaus avuntarvitsijalle.  Oikeampi vastaus on: ”Minä autan sinua tässä ja nyt, joku toinen auttaa tuota toista.” Uskallan uskoa, että meillä kaikilla on rahkeita tehdä jotain.

Olemme lastensuojelun sijaishuollossa joutuneet ylittämään vanhan raja-aidan: meidän tehtävämme ei enää ole auttaa yksin lapsia, vaan koko perhettä. Joudumme – ja saamme – olla luovia: mikä edistää lapsen ja hänen perheensä hyvinvointia, on oikeansuuntaista työtä. Nyt kaatuvat rajat Euroopan reunoilla. Meidän tehtävämme ei enää ole auttaa yksin Suomea, vaan juuri sitä koko maailmaa.  Maailma koostuu ihmisistä: lapsi – perhe – yhteisö – maa – maanosa – maailma. Työ on kaikkialla samaa: ihmisen hyvinvoinnin edistämistä. Siinähän meidän suomalaisten pitäisi olla maailman parhaita.

Turvapaikan hakijoita on nyt enemmän kuin koskaan, mutta heitä on edelleen paljon vähemmän kuin meitä, joilla on asiat hyvin. Jos yksi ihminen, joka pystyy auttamaan, auttaa yhtä, joka tarvitsee apua, niin se riittää aika pitkälle.

Niin että äiti hyvä: jospa me sittenkin voitaisiin pelastaa koko maailma?