Äiti itki. Hänellä oli niin suuri ikävä lastaan, että se tuntui fyysisenä kipuna. Hän oli juuri kuunnellut radiota ja kuullut kappaleen, joka sanoitti hänen tunteensa. Hän halusi kertoa minulle tunteestaan kappaleen sanojen kautta, kun ei muuten osannut oloaan selittää.

”Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan”


En ollut varma, mitä olisin äidille vastannut. Näin käy usein, kun kuulen asiakkaitteni kokemuksia. En voi tuoda heille lohtua sanomalla ”ymmärrän” tai ”tiedän, miltä sinusta tuntuu”. En voi oman elämänkokemukseni perusteella kuvitella ymmärtäväni, mitä he kokevat hyvin vaikeissa elämäntilanteissa. Usein on varmasti hyvä, että en osaa samaistua. Näin pystyn pysymään ammattilaisen roolissa, eikä asiakkaan kokemus satuta minua yksilönä.

Olen kuitenkin kiitollinen kyseiselle äidille siitä, että hän auttoi minua ymmärtämään kokemusta, jonka tavoittaminen on tavallisesti vaikeaa.

”Tyyni oli eilen yö
mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain

Enkä enää epäillyt
vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa”


Sanoituksen avulla ymmärsin, ettei kokemus kuitenkaan ole minulle täysin vieras. Jokainen meistä, joka on joskus joutunut olemaan rakkaastansa erossa, tietää kuinka repivä tuo tunne voi olla. Olipa tuo rakas sitten kuollut, fyysisesti kaukana tai emotionaalisesti tavoittamattomissa, on kaipaus riipivä tunne, josta ulospääsyä on vaikea löytää. Kyseisen äidin kohdalla välimatkaa oli kolme kilometriä, mutta sitä olisi yhtä hyvin voinut olla 3000 kilometriä. Hän ei löytänyt lohtua.

Ymmärtäessäni, että voin tavoittaa ainakin jotakin siitä, mitä äiti kokee, löysin myös sanoja, joilla pystyin häntä auttamaan. Pystyin tarjoamaan hänelle kokemuksen siitä, että kuulin häntä. Kuulin hänen yksinäisyytensä, surunsa ja ikävänsä. Unohdin kiireeni ja olin läsnä vain häntä varten tuon yhden puhelun ajan. Vaikka hän ei voinutkaan tavata lastaan ja ikävän tunne tuskin hellitti, uskon että jokin merkitys oli sillä, että hän sai jakaa kokemuksen jonkun kanssa, joka halusi ymmärtää sitä.

Koen, että sain äidiltä tuona iltapäivänä lahjan. Olen puhelumme jälkeen usein kuunnellut kyseistä kappaletta tilanteissa, joissa tunnen empatiakykyni olevan koetuksella. Asetun henkilön asemaan, joka ei voi kertoa joka päivä rakkaalleen rakastavansa tätä ja muistan taas oman onnekkuuteni. Ne, joita itse rakastan, ovat ihan lähellä ja tavoitettavissani. Ja tiedän haluavani tehdä työtä sen eteen, että tämä olisi mahdollista myös asiakkailleni. Me kaikki ansaitsemme saman.
    
”Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan”


(Kappaleen "Missä muruseni on" esittäjä Jenni Vartiainen, sanoittaja Mariska)