Huoneesta puhuminen on liioittelua. Kyse on työmaakontista vanhan tupakkatehtaan pihalla. Kontti on nimetty ICT-nurkkaukseksi. Sitä ylläpitää Serbian SOS-lapsikylä. Siirrymme kuraisen pihamaan poikki tehtaan puolelle. Ensimmäisessä huoneessa tapaamme isompia poikia suuren paperisen maailmankartan äärellä. Oma kotimaa löytyy helposti. Balkan vasta ohjaajan opastuksella. Tulevaa kotimaata ei uskalleta vielä osoittaa. Ja minä en kehtaa mennä osoittamaan omaani.

***

Seuraavassa huoneessa on iloinen askartelu meneillään. Ja viereisessä tyynykasassa riehutaan ihan samalla lailla kuin missä tahansa päiväkodissa. Lapsikylän työntekijät kertovat meille, että lasten päivärytmistä yritetään tehdä mahdollisimman luonnollista ja arkielämää tukevaa. Ovathan useimmat olleet täällä jo kymmenen kuukautta.

Ollaan Presevossa, Serbian ja Makedonian rajalla. Kosovon puolelle vievät vuoret näkyvät lännessä. Illemmalla siellä ovat todennäköisesti taas salakuljettajat töissään. Näinä ”modernin Euroopan” aikoina heidän kuljetusta kaipaava materiaalinsa kulkee omilla jaloillaan.

***

Kun astun pakolaisleirin – tai virallisesti kai vastaanottokeskuksen – portista sisään, ensimmäisenä katse kohdistuu pitkään, katettuun karsinaan. Nyt se on tyhjä, mutta kuulemma runsas vuosi sitten siihen saattoi yhtenä päivänä asettua 12 000 juuri rajan ylittänyttä ihmistä. Määrä tuntuu käsittämättömältä. Voin kuvitella närkästyksen, jonka pitkän ja vaarallisen matkan tehnyt pakolainen pukee sanoiksi: ”Meitähän kohdellaan täällä kuin karjaa!”

Jonkinmoinen yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden yhteentörmäyshän tuossa karsinaan tunkemisessa tapahtuu. Eurooppaan tulijoille halutaan paperit – siis ihan viralliset. Sitähän Suomessakin kai Torniossa taannoin tehtiin. Silloin se oli meille kaaos. Miksiköhän pitäisi kutsua yhden päivän tulijamäärää Serbiassa?

***

Unkari päästää tällä hetkellä yhden päivän aikana Serbian vastaisen rajansa yli 10 pakolaista maahan. Luku ei ole missään suhteessa Kreikasta pohjoiseen työntyviin joukkoihin. Belgradissa pakolaiset asuvat kadulla. Tai palaavat 400 kilometriä takaisin päin pakolaisleirin parempiin olosuhteisiin. Ei ihme, että ihmissalakuljettajille riittää markkinoita.

Tätä kaikkea pohdin seuraavana päivänä Wienin vastaremontoidulla lentokentällä, jossa satojen liukuportaiden avulla on saatu aikaan ihmisvirtojen labyrintti päällekkäin neljään kerrokseen. Huippumoderni karsinasysteemi tämäkin. Yhtäläisyydet ja erovaisuudet edelliseen päivään ovat silmiinpistävät. Tavoitehan meillä kaikilla on sama.

Elämän tarkoitus on päästä kotiin.