***

Toukokuinen perjantai vuosia sitten oli aurinkoinen ja kirkas. Äitienpäiväsunnuntai oli jo ovella, koivut olivat hiirenkorvilla ja valkovuokot kukkivat. Minä paahdoin nuorena ja kokemattomana sosiaalityöntekijänä sijaisuutta jo auringon kuumentamassa toimistossa jossakin päin Suomea. Työpuhelin soi ja puhelimen päässä oli poliisi. Poliisi toivoi lastensuojelun sosiaalityöntekijän käyntiä osoitteeseen, jossa asuivat äiti ja kaksi pientä lasta. Perhe oli jonkin verran tuttu; muistin vaalean, nuoren kauniin naisen, toimistokäynnit lastensuojelussa ja vähän epämääräisen tilanteen. Naisella oli usein rahat loppu, lasten isä ei ollut mukana tukemassa, työtäkään ei ollut vielä löytynyt.

Poliisin viesti oli tyly. Perheen kotiin oli tultu kirveen kanssa oven läpi, äiti on käyttänyt huumeita, lapset eivät ole turvassa. Lähdimme kokeneemman kollegan kanssa matkaan. Perillä löysimme poliisit, hajonneen oven, väsyneen oloisen naisen ja pienet, vaaleatukkaiset lapset. Juttelimme hetken, keräilimme lapsille tavaroita, äiti etsi unileluja. Mietimme, olisiko ketään kenen luokse lapset ja äiti voisivat mennä: sukulaista, ystävää, isovanhempaa, isää? Muutaman puhelun jälkeen totesimme, että paras olisi koko perheen lähteä turvaan pois kotoa.

Nuori äiti pudisti päätään. Hän ei lähde. Lapset on saatava turvaan, mutta hänen kaipuunsa ja tarpeensa aineeseen on liian suuri. Äiti ja lapset pakataan autoon, onneksi kollegalla on turvaistuimet mukana. Poliisiauto ajaa hetken perässämme. Matka on pitkä, pienempi nukahtaa. Toinen lapsista ottaa kädestäni kiinni, kun kuljemme autosta omakotitalon pihaan.

Päivystysperheen ovi on auki. Talo on meille tuttu, siellä olemme ennenkin vierailleet. Sijaisperheen äiti saa meidät kaikki tuntemaan olonsa tervetulleeksi, istutaan alas, nyt ei ole kiire, juodaan kahvit. Lapset juoksevat perheen koiran kanssa taloa ympäri. Äiti kertoo lapsistaan; mikä ruoka maistuu ja mikä lelu on tärkeä. Käymme läpi mitä seuraavaksi tapahtuu. Otetaan aikalisä ja mietitään, sillä äiti tarvitsee hoitoa ja lapset turvaa. Meidän on aika lähteä, äiti lupaa soittaa sijaisperheeseen illalla. Äidin halatessa lapsiaan minä katson ikkunasta ulos ja nieleskelen.

Tarjoamme äidille kyytiä kotiin ja kysymme, voimmeko soittaa jonkun tueksi. Äiti ei halua kotiin, hän jää läheiselle ostarille. Katsomme kollegan kanssa, kun pitkät vaaleat hiukset heiluvat kulman taakse. ”Se taitaa olla nyt vähän erilainen äitienpäivä heille kaikille”, toteaa kollega, kun käännymme toimiston pihaan. Meillä on edessä paperitöitä, selvittelyjä, neuvottelun sopiminen ja lasten tilanteen pohtimista. Ja ne tunteet, nekin täytyy purkaa, onneksi sen voi tehdä kollegan kanssa yhdessä. 

***

Joissain perheissä äitienpäivä ei ole ilon juhla. Joillakin siihen liittyy erityisen paljon surua ja luopumisen tuskaa. Joillain ei ole koskaan ollut mahdollisuutta olla äiti, vaikka olisivat niin toivoneet. Toiset ovat äitejä toisten synnyttämille lapsille ja jotkut ovat saaneet olla äitejä liian vähän aikaa. Joillekin äidinrakkauden suurin osoitus on ollut varmistaa lasten turvallisuus heistä luopumalla.

Joskus ja onneksi usein äitiys on myös helppoa ja kevyttä, ja se tuottaa äärettömän suurta iloa. Yritetään silloin muistaa ja kiittää siitä onnesta. Hyvää äitienpäivää.