Onko kysymys tyhmyydestä, osaamattomuudesta, tahdon puutteesta, vai mistä?

Avun tarvitsijaa autetaan järjestelmän ehdoilla

Väitän, että ongelman ydin piilee asetelmassa, jossa valtio sanelee kunnille lakisääteisiä tehtäviä, joita tällä hetkellä on yli 300. Kunnat sitten toteuttavat näitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Aikojen saatossa tilanne on ajautunut pirstaleiseen palvelujärjestelmään, joka kyllä toteuttaa lakisääteiset velvoitteet, mutta perheiden tukeminen kokonaisvaltaisesti on vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Yhdellä perheellä voi hyvinkin olla yhtä aikaa kymmenen palvelua käytössään, joissa korkeasti koulutetut asiantuntijat auttavat kukin ratkaisemaan yhden rajatun haasteen perheen elämässä. Jokainen toimii oman suunnitelmansa varassa tarkastelemalla lapsen tai perheen tilannetta oman osaamisensa lähtökohdista. Ja mikä omituisinta, aina pitää ensin sattua jotakin ja vasta sen jälkeen on apua saatavissa. Hyvin helposti tällainen palvelumalli mahdollistaa tilanteen, jossa avun tarvitsijaa autetaan järjestelmän ehdoilla eikä avun tarvitsijan kannalta optimaalisella tavalla.
 

Miksi perheiden tukeminen ei voisi olla ennakoivaa ja kokonaisvaltaista?

Helppo vastaus on syyllistää ammattilaisia yhteistyöongelmista. Mitäpä jos kääntäisimmekin katseen yksilöiden osaamisvajeesta rakenteellisiin ongelmiin. 26.9.2014 Säätytalolla Valviran järjestämässä seminaarissa toimialajohtaja Tiina Kirmanen Imatran kaupungilta toi hyvin esille asian ytimen. Hänen mukaansa, jos huomiomme keskittyy yhteistyön ongelmiin, mahdollistamme tilanteen, jossa ei tarvitse muuttaa työtä estäviä tai hankaloittavia rakenteita, jotka todellisuudessa ovat esteenä yhteistyön tekemiselle. Imatra onkin ottanut askeleita perheiden tukemiseksi varhain.
 

Raahen seutu ja SOS-Lapsikylä ovat ottaneet suuren yhteiskunnallisen haasteen vastaan

Raahen seudulla on ennakkoluulottomasti lähdetty yhdessä SOS-Lapsikylän kanssa luomaan uudenlaista toimintamallia lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Jo projektin ensimetreillä on tullut selväksi, että uudenlaisen toiminnan pitää rakentua asetelmalle, jossa perhe elämäntilanteessaan on keskiössä. Silloin työtä ohjaamaan tarvitaan yksi suunnitelma, joka mahdollistaa sen, että perhettä voidaan tukea heidän omassa elinympäristössään ja yhteisten tavoitteiden tulee mahdollistaa perheen oman toimijuuden säilyminen. Tärkeää on myös huomioida, että hyvinvoinnin yksi peruspilari on säädyllinen taloudellinen toimeentulo, jonka huomioiminen tulisi olla kiinteä osa erilaista ohjaukseen, sairaanhoitoon tai terapeuttiseen työhön perustuvaa auttamistyötä.
 

Mitäpä jos pyrkisimme lisäämään onnellisuutta?

Raahen seudulla tehdyn alkukartoituksen aikana meille on käynyt selväksi ennaltaehkäisevän lastensuojelutyön käsitteen vaikeus. Ehkä yksi keskeinen ongelma piilee itse käsitteessä. Mitäpä jos suuntaisimmekin katseen onnellisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseen ennaltaehkäisyn sijaan. Joku voi sanoa, että no sehän on ihan sama asia, mutta onko se? Minkälaista olisi politiikka ja päätöksenteko, joka perustuisi onnellisuuden lisäämiseen? Aika raikas ajatus, vai mitä?

Ainakin tämä olisi vastapainoa jo pitkään vallinneelle keskustelulle kontrollin lisäämisestä esimerkiksi työttömiä, köyhiä ja maahanmuuttajia kohtaan. Tästä näkökulmasta meillä Suomessa on vielä paljon matkaa ongelmien ennaltaehkäisyyn. Meillä on melko hyvä yhteisymmärrys moniongelmaisten auttamisen tärkeydestä, mutta jos rupeamme edistämään ongelmien ennaltaehkäisyä esimerkiksi maahanmuuttajien onnellisuutta lisäämällä, niin yhteistä ymmärrystä voikin olla vaikeampi saavuttaa.

Kaikki varmasti muistavat lastenvaunukeskustelun. Surullista tässä asetelmassa on se tosiasia, että kiinnittämällä eurot valtaosaltaan korjaavaan työhön, sen määrä vain kasvaa ja kustannukset myös, eikä onnellisuus yhteiskunnassa lisäänny näin mihinkään. Juhlapuheiden ohelle tarvittaisiin nyt paljon hyviä kokemuksia ja onnistumistarinoita vakuuttamaan päättäjät uudenlaisen palvelujärjestelmän luomisen tärkeydestä. Minkälainen olisikaan yhteiskunta, jossa arvostettaisiin kaikkien yksilöiden omaa arviota avun tarpeesta, ajankohdasta ja laadusta sekä samalla säästettäisiin yhteisiä verorahoja. Ainakin minä uskon, että tällaisen maailman saavuttaminen on mahdollista.