Viime vuonna pojan isosisko harjoitteli vielä apupyörillä ajoa. Nyt tyttö sai tuliterän, kirkkaanpunaisen ja kiiltävän pyörän, josta jätettiin apupyörät pois. Vielä pitäisi uskaltaa antaa mennä, ilman tuttua ja turvallista tukea. Vauhti on niin kova, että vierellä juoksija jää hänkin hetkittäin aivan liian kauas. Vie aikaa, kunnes uusi tuntuu sopivalta ja vanhalle voi sanoa hyvästi.

Keskellä uusien kesäjärjestelyiden, kesähoito- ja uimakoulukyytien, työn tuomien velvoitteiden, kauppakassien, pesto- ja pastapadan, riittävyyden ja riittämättömyyden valtataistelun, sekä kasaantuvan pyykkivuoren keskellä aikuinen havahtuu. Lipuvien ajatusten virtaan jää häiritsevästi jumittamaan ajatus: elämme lapsiemme lapsuuden kesäpäivää juuri nyt. Tätä päivää ei enää saa takaisin. Mitä haluamme lastemme muistavan tästä hetkestä? Milloin minä olin onnellinen lapsuuden kesäpäivinä?

Tuttu ja turvallinen mummola

Onnekkaana sain kokea lapsuuden kesät sekä kotona että mummolassa.

Mummolaan lähdettiin heti koulujen päättymisen jälkeen. Tummansinisen Datsun 100A:n takapenkillä oli tiukkaa, kun neljä naperoa ja saksanpaimenkoira ahtautuivat aloittamaan kahden tunnin mummolamatkaa. Oli kuuma, sisarussuhteet saivat harjoittelua nahistelujen ja matkaleikkien muassa. 

Mummolassa meitä serkuksia riitti. Mummo oli arjen supersankari, on vieläkin. Hänellä riitti silmiä meidän jokaisen lapsen silmällä pitoon, hänestä sai kaverin korttipeliin sekä opettajan raparperikiisselin ja korvapuustien tekemiseen. Vähistä varoista hän taikoi ruokaa suurelle joukolle. 

Palkkioksi mummu toivoi silloin tällöin hartioiden hierojaa tai pikkujalkojen tepastelua selkänsä päällä. Hän oli kasvattanut seitsemän omaa lastaan, haudannut kolme. Ei näistä lapsista tullut maistereita eikä pomoja muualle kuin omaan keittiöön, mutta työteliäitä oman kodin ja auton omistajia. 

Aamuisin herättiin siihen, kun pappa hörppi kahviaan tassilta kissan ollessa käpertyneenä hänen hartioidensa ympärille ja jatkaen uniaan siinä. Aurinko heitti kirkkaiden etikalla ja Fairy-tiskiaineella pestyjen ikkunoiden lävitse valoheijastuksiaan. Valonkajeet osuivat pirtin lattialle levitettyjen räsymattojen päälle, niiden, jotka mummu oli kutonut vanhoista lakanoista ja kalsareista.

Elämä oli turvallista ja asiat toistuivat samoina: tutut ihmiset, tutut leikit, lämpöiset uuninpankot leikkipaikkoina sekä maatilan työt toistivat samaa kaavaa vuosi vuoden jälkeen. 

Huussimatka korvasi kauhutalon

Me emme käyneet Linnanmäellä, Särkänniemessä tai muuallakaan huvipuistoissa. Kauhutalon korvasivat vessamatkat ulkohuussiin, joka sijaitsi mummolan hevostallin vieressä. Yhtenä kesänä pappa oli siirtänyt hetkeksi hevosen aitausta, jotta pääsisi niittämään tallin taustan. Hevoshaasta Papu-hevosella oli suora kulku pilttuuseensa syömään, mikäli se halusi. 

Papu oli tunnettu siitä, että ei voinut sietää meitä mukuloita. Sen kesähuvia oli nostella meitä hiuksista ilmaan. Tarvitsimmekin vessamatkoille pissakummeja kertomaan, jos Papu-hevonen oli lähistöllä. 
Eipä niihin hyviin kesämuistoihin isoja tai kalliita asioita tarvittu. Yhdessä korvapuustien rullausta, nauramista ja tirskunnan pidättelemisiä aikuisten yrittäessä ylläpitää rajoja. Uimista ja pikkukalojen onkimista yhteiseen kalakeittoon, kortinpeluuta, siskonpetiä. Joku, joka ilahtui tapaamisestamme, joskus veti kainaloon rutistukseen ja oli kiinnostunut mitä saimme todistukseemme. 

Pieniä ilonhetkiä

Meitä nykypäivän aikuisia ei käy kateeksi. Joudumme kilpailemaan kännyköiden ja maailman tarjoaman viihteen kanssa. Linnanmäet ja Särkänniemet alkavat olla jo tuttuja paikkoja. Hampurilaisia ja hattaroita on niin paljon tarjolla missä vain, että nekään eivät enää elähdytä meidän pikkuväkeä samalla tavalla kuin omassa lapsuudessamme.

Miten voisin siis luoda tästä kesästä tärkeän omalle lapselleni? Enää ei ole mummoloita, tai mummola on vaihtunut yksiöön pikkukaupungissa. 

Pakkaan viltin, vesipullon, korttipakan ja tikkarin kassiin ja suuntaamme lasten kanssa lähipuistoon. Nauramme yhdessä, kuuntelen mitä sanottavaa pienellä ihmisellä onkaan ja lähden mielikuvitusmatkalle, sinne mihin tarina meidät kuljettaa. Ihailen, että hän on olemassa ja muistan sanoa sen ääneen. Kerron, kuinka ihana on olla juuri nyt tässä, juuri sinun kanssasi. 

Päätän, että tarjoan lapsille pieniä ilonhetkiä koko kesän ajan. Hetkiä, joita lapseni joskus toivottavasti muistelee lämmöllä. Ne hetket otan vaikka pyykkivuoren raivaustalkoista. Ei ole vaarallista, jos joskus joutuu etsimään käytetyt pikkuhousut pyykkivuoren seasta, jos toisella puolella vaakakuppia on elämää kannattelevan yhteisen muiston synnyttäminen. 

Uuden edessä ilman apupyöriä

Itse olen tänä kesänä kuin tuo pikku tyttöseni, joka joutuu harjoittelemaan ilman apupyörillä ajoa. Meillä on uusi perheenjäsen, joka saapui niin pienellä varoitusajalla, että äitiäkin pelottaa uudelle ihmiselle äidiksi alkaminen.  Luovun tutusta pikkuperheestämme sellaisena kuin sen tiedän, minun apupyöristäni. Perheemme kasvaa ja joutuu uuden eteen. Äiti, isä, pikkusisarukset, isoveli ja tietysti uusi tulokaskin. En tiedä vielä, miten tässä käy, mutta uskon, että hyvin. 

On aika olla tärkeä uudelle ihmiselle ja tehdä tästä kesästä ainutlaatuinen.

Ja vielä lisätäkseni: nakujuoksut tehty!

Kirjoittaja on SOS-Lapsikylän sijaisvanhempi