Annan lastensuojelutyöstä omaan kokemukseeni perustuvan kuvan. Näkymän nykyhetkeen, ainoaan mitä on. Menneisyydellä on merkityksensä ja tulevaan tähtään. Ne eivät saa sumentaa tilaa, missä olen. Viedä toivoa ja voimia.

Työni Punkaharjulla on erilaista kuin työtovereitteni. Toimin kylän koulunkäynninohjaajana. Minulla on oma työhuone, jonne lapset ja nuoret tulevat yksi kerrallaan, omasta halustaan saamaan lisätukea kouluasioihin. Seinällä on lukujärjestys ja siinä 23 nimeä. Viikko päättyy neljän musiikkiryhmän ohjaamiseen. Teen jatkuvaa iltavuoroa ja työpäiväni alkaa, kun oppilaat tulevat koulusta. Miksi lapsikylä on nähnyt tärkeäksi palkata ohjaajan tähän työhön? Ensiksi siksi, että koulun merkitys lapsen kasvulle ja tulevaisuudelle on keskeisen tärkeä. Toiseksi siksi, että henkilökohtainen aika on lasten suurin toive. 

Maanantaina heitä kävi luonani kuusi. Koulutehtävien lisäksi valmistauduttiin kokeisiin, keskusteltiin yhteishausta ja ammatinvalinnasta. Päivän päätteeksi kirjasin havaintojani oppimiseen liittyvistä asioista järjestelmään, josta sosiaalityöntekijät ja lasten hoidosta vastaavat työtoverini voivat ne lukea. Biologisilla vanhemmilla sekä oppilailla itsellään on oikeus lukea kirjaukset. SOS-Lapsikylän osallisuustyöhön kuuluu, että lapsi ja nuori voivat halutessaan osallistua kirjaamiseen. Käyn lukukausikoosteen tekemisen yhteydessä palautekeskustelun ja kirjaan ne yhdessä oppilaiden kanssa.

Tiistaina oppilasta kävi viisi. Kotitehtävien ohella pohdittiin, miten toinen lukija voi ymmärtää sen mitä kirjoitan. Laulettiin Lauri Tähkän laulua Minun Suomeni ja käden käänteessä muodostimme minibändin. Työhuoneessani on sähkörummut, sähköurut, pari kitaraa ja mandoliini. Kahdestaan laulaminen on intensiivisempää kuin sadun lukeminen. Minulla ei ole lapsia, joten täällä saan joka päivä oman sydämeni täyteen lasten ja nuorten kiintymystä. Siitähän tässä on kyse. Myönteisen kiintymyssuhteen luomisesta tukemaan lapsen kasvua. Samalla myös minua, sekin on vuorovaikutusta. 

Matematiikka on kuulkaa sellainen rasti, jossa joudun yhä harjoittelemaan päättäväisyyttä ja tarkkaa lukemista. Sain aikanaan keskikoulussa kahdesti ehdot ja vasta lukiossa opin laskemaan. Nyt minulla on oiva mahdollisuus käydä motivointikeskusteluja ja olla läsnä oppimisen kivussa. Se on yksi aikuisen perustehtäviä muutenkin.

Sähköpostista sain käsiini Pohjois-Suomen lastensuojelupäivien ohjelman ja ilmoittauduin sinne. Kaarinan lapsikylän johtajan kanssa kerromme siellä, miten lapset ovat mukana kehittämässä SOS-Lapsikylän sijaishuoltoa. Lasten osallisuus omaan elämään liittyvien asioiden päätöksentekoon on työmme peruselementtejä. Kolmen vuoden ajan olen työtoverini kanssa ohjannut Punkaharjun lapsikylän kehittäjänuorten toimintaa. Saan heiltä hyvin suoraa palautetta, kuullaanko heitä arjessa.

Keskiviikkona luonani kävi seitsemän oppilasta ja yksi äiti. Koen suurena luottamuksen osoituksena, että biologiset vanhemmat haluavat nähdä, miten lapsi toimii henkilökohtaisessa ohjauksessa. Sen etu on, että ympäristön häiriötekijät ovat minimaaliset. Monet oppilaat sanovat, että ”tää on ainoa paikka, missä saa lukea rauhassa”. Luonani he saavat annoksen kiireettömyyttä ja keskittymistä. Käytän apuvälineinä kirjoja, kuvataiteita ja musiikkia. Huoneessa ei ole kelloa. Usein havahdumme siihen, että seuraava oppilas tulee koputtamaan ovea.

Tänään koulutehtävien lisäksi juteltiin, miltä tuntuu, kun ei pääse oman vanhemman kanssa kokonaan kotiin. Lapsen kipu on jäänkirkas. Muistin, oppimisen, ajattelun, havaitsemisen, tarkkaavaisuuden, luovuuden ja ongelmanratkaisun toiminnot ovat yhteydessä tunteisiin. Näen viereltä, miten tunne-elämän hyrskyt vievät tilan oppimiselta ja motivaatiolta. Ohjauksen loppu on usein rauhallista keskustelua, joka voi tapahtua piirtämisen tai änärin tai biljardin pelaamisen ohessa. Työhuoneeni vieressä oleva lapsikylän nuorisotila antaa tähän mahdollisuuden.

Torstaina hain työergonomiavälineitä Savonlinnasta. Minulla on nyt säädettävä työpöytä ja kaikki tarvittavat välineet, joilla saadaan oikeat työasennot sekä oppilaille, että minulle. Ihana työnantaja! Samalla reissulla tapasin työnohjaajani. Keskustelumme painottui edessä olevaan osaamiskartoitukseen ja kehityskeskusteluun. Koin suurta helpotusta keskustelun aikana. Minulla on joka kolmas viikko etuoikeus peilata itseäni ja työtäni kaikessa rauhassa sydämellisen ja viisaan ihmisen kanssa. Kaupungista palasin lapsikylään ohjaajien palaveriin. Alamme opetella työvuorolistojen tekemistä. Tuntuu hyvältä ottaa vastuuta työn suunnittelemisesta, uskon sen vielä lisäävän työmotivaatiota.

Torstaina minulla oli seitsemän oppilasta ja vein myös kotiin kannettua koulua eli ohjausta lasten omaan huoneeseen. Keskusteltiin helmikuun alussa Helsingissä järjestettävästä SOS-kehittäjänuorten kokoontumisesta. Ryhmä perustettiin viime syyskuussa säätiön kehittämispäivillä, meiltä oli siellä mukana viisi nuorta. Heidän panoksensa oli tällä kertaa ehdotus tutor-nuori –toiminnan aloittamisesta. Sijoitusprosessit ovat aikuisvetoisia. Ehdotus on, että sijoituspaikassa olisi nuori, jonka kanssa sijoitettavat voivat keskustella. He saisivat vertaistukea ja toisen näkökulman sijoituspaikkaan. Kaksi oppilasta kiitti minua lähtiessään. Kuulin hyvin henkilökohtaisia asioita. Kotimatkalla itkin herkkyyttä, jonka oppilaat kanssani jakavat. Eipä silti, itken heidän kanssaan yhdessäkin. Ja nauran seinät soimaan.

Perjantai on musiikkipäivä. Ohjaan neljää bändiä. Toiminnan perusteita on kolme. Ensiksi soittajien kasvattaminen yhteistoimintaan ja kauniiseen lopputulokseen. Toiseksi he saavat kokeilla kaikkia soittimia. Kolmanneksi he soittavat toivemusiikkiaan. Tiedättekö miltä kuulostaa Laura Närhen Mä anna sut pois, kun huostaan otetut laulavat sitä? Antti Railion Halla ja etelätuuli? Mike Oldfieldin Nuclear? Olen isojen poikien bändin kitaristi-laulaja. Vedin koko biisin ja varsinkin loppufraasin "a heart of broken glass defiled, deep inside the abandoning child" niin karheasti ja kovaa, että nukahdin vasta kahdelta yöllä.

Kun mietin työni kokonaisuutta, haluan sanoa kaksi asiaa. Oppilaisiin suhtautumisessa mottoni on: jokaisen trauman ja diagnoosin takana on ihmisyksilö kaikkine mahdollisuuksineen, keholtaan ja mieleltään vapaana. Työhön yleensä suhtaudun muun kuin palkan tai tittelin kautta. Koen tekeväni merkityksellistä työtä, tunnen olevani tarpeellinen ja koen, että minulla on sanavaltaa työhöni. Kaiken kruunuksi minulla on työtoverit, joiden kanssa huvittaa kahvitella. Siksi olen onnellinen työssäni.