Me aikuiset olemme iloisia, hymyileviä, rohkaisevia. Juttelemme mahdollisemman rauhallisesti ja kepeästi. Yritämme olla laittamatta pientä ihmettä valokeilaan, annamme hänen rauhassa katsella meitä ja ihmetellä, keitä oikein ovat nämä vieraat aikuiset, joiden luo minun on määrä muuttaa asumaan. 

Matkalla sijaisvanhemmiksi 

Olemme tulleet tutustumaan lapseen, jonka sijaisvanhempia meistä on määrä tulla, jos kaikki sujuisi hyvin. Minä ja mieheni teemme hitaasti tuttavuutta väliaikaisten sijaisvanhempien luona asuvan pienen kanssa. 
Annamme lapselle paketin, jonka lahjapaperiin printatut lapselliset kuviot ovat saaneet pikkuisen hihkumaan ihastuksesta. Sisältä paljastuu iso, vihreäsilmäinen, pehmeä pallo, jolla on pieni musta nenä. Itku alkaa, kun pienet kädet rutistavat palloa ja se rääkäisee työntäen kieltään ulos. Pallo työnnetään sijaisisän syliin ja lapsi etsii turvaa sijaisäidin sylistä. Kurja, miten tulikin valittua juuri tuo pallura! 

Hetken päästä löydämmekin jo itsemme leikkimästä lapsen huoneessa hänelle kuukausien aikana tutuksi tulleiden lelujen kanssa. Letittelemme ponien harjaa yhdessä. Luemme kirjoja, joita notkuu pienen pöydän päällä pinossa. Lapsi istuu välillä sylissäni, välillä hän käy varmuuden vuoksi sijaisäidin sylissä. Emme viivy kauaa, mutta kotiinlähtöä tehdessämme lapsi olisi halukas lähtemään heti mukaamme. Olemme myytyjä kumppanini kanssa. Teimmepä hyvän vaikutuksen pieneen! Myöhemmin uusien kokemusten myötä opimme, että tämä on hyvin tavallista sijoitettujen lasten kanssa, eikä meissä ollutkaan mitään niin ihmeellistä.  

Seuraavat tapaamiset ovat meidän kotonamme. Ensin kahvihetki, sitten lapsi jäisi hetkeksi meidän kanssa ilman turvallista ja tuttua sijaisvanhempaa. Lopulta etenimme yön yli kestäneisiin kyläilyihin ja viikonloppuihin. Koitti päivä, kun seisoimme jälleen tuon tutun sijaisperheen ulko-oven takana jännityksestä pakahtuen. Olimme tulleet noutamaan pikkuista meidän kotiimme. Hyvästien jälkeen istuimme autossa, pieni lapsi, minä ja kumppanini. Meistä tuli tuolla matkalla virallisesti sijaisäiti ja sijaisisä. Henkinen kasvu sijaisvanhemmiksi vei pidemmän aikaa ja se oppikoulu jatkuu yhä.

Arjen opettelua

Uusi arki kodissamme alkaa yhdessä herätessä ja aamupesuja puuhaillessa. Harjoittelemme aamiaisen syömistä. Sanomme isille ja sijaissisarukselle hyvää päivää töihin ja kouluun. Ulkoilemme, askartelemme, maalailemme ja viikkaamme lämpöisiä vaatteita ongittuamme ne kuivurin uumenista. Syömme lounasta, tai ainakin yritämme. Lapsi suostuu syömään aluksi vain niitä viittä ruoka-ainetta, joihin hän on tottunut. Myöhemmin edistymme oikein monipuolisiksi syöjiksi. 

Nukumme yhdessä päiväunia. Leikimme ja luemme, valmistamme päivällistä koko perheelle. Vietämme aikaa koko perheen kesken. Arkea suoritamme samalla tutulla kaavalla päivästä toiseen. Reviirimme on oman pihan lisäksi pienten jalkojen jaksaman kävelyn verran korttelin ympäri ja lähikaupassa käynti. Elämä tuntuu pienestä niin turvalliselta ja hyvältä juuri näin. 

Kun poikkeamme tutusta arjen kaavasta erilaisten viranomaistapaamisten ja biologisen perheen näkemisen merkeissä, joudumme kohtaamaan sijaisvanhemmuuden haasteet. Miten kohdata lapsen suru? Entä miten kestää omat tunteet, jotka lähtevät vellomaan liikkeelle? Mikään oppikirja, mikään PRIDE-valmennuksen keskustelu, mikään dokumentti tai luettu artikkeli ei ole valmistanut minua tähän tilanteeseen täysin.  Siinä sitten opettelemme kantapään kautta, lapsi ja me sijaisvanhemmat. Lähestymme toisiamme, etäännymme hetkeksi epävarmuuttamme kauemmaksi, mutta aina palaten toistemme lähelle kokemusta rikkaampana. 

Ammattilaisten arviointia ja onnistumisen hetkiä

Niinä vuosina, kun olemme toimineet sijaisvanhempina, arjessamme on vieraillut sairaalan henkilökuntaa, terapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, perhetyöntekijöitä, työnohjaajia, sijaishoitajia, päiväkodin työntekijöitä, koulun työntekijöitä, sekä muita ammattilaisia. Biologisen perheen vanhemmat ja sukulaiset ovat kasvaneet osaksi minun ja kumppanini perhettä. Lapsi on kasvanut ja kehittynyt. Olemme päässeet haasteiden kanssa eteenpäin ja kohdanneet uusia haasteita, joita on yritetty kesyttää koko ammattilaiskaartin voimin. 

Onnistumisen kokemuksia ja hienoja hetkiä mahtuu useitakin sijaisvanhemman elämään. Lapset tulevat kotiimme odotettuina. Jokainen lapsi on tullut meille avoimena ja uteliaana aloittamaan elämän perheessämme, vaikka niin pieniä ovatkin olleet. Yhdessä olemme opetelleet arjen rutiineja, kodin sääntöjä, selviytymistä ikävästä biologista perhettä kohtaan sekä perheenä oloa. 

Biologiset perheet ovat rikkaus

Biologiset perheet eivät ole meille välttämätön paha, vaan rikkaus niin sijoitettujen lastemme elämässä kuin meidänkin. He ovat mahtavia ihmisiä omine elämänkokemuksineen ja perhekulttuureineen! Jokaiselle biologiselle vanhemmalle on helppo toivoa hyvää. Se ei aina tarkoita asumista oman lapsensa kanssa saman katon alla. Vaikka biologisen vanhemman kodille onkin matkaa, on tärkeää, että lapsen sydämessä ja mielessä oma äiti tai isä säilyy kaikkein läheisempänä ja rakkaimpana. 

No, jos arki välillä onkin hektistä ja tuntuu kuin asuisimme akvaariossa, mikä sitten saa jatkamaan sijaisäitinä? Joustava ja osallistuva kumppani, joka osaa suodattaa joskus ajattelemattomatkin sanani, osaavat ammattilaiset ympärillä sekä ihanat kollegasisaret ja -veljet. Ja meidän ihanat lapset! Mihinkäs tästä lähtisi, kun pienet kädet yrittävät halata koko äidin syleilyynsä ja vakava hellä ääni toteaa: ”Sä olet mun lemppari aikuinen!” Tai toinen ihanainen kiipeää syliin haasteellisen päivän jälkeen, halaa tiukasti ja sanoo: ”Äiti, sä olet rakkaus!”