Tunteissa mennään raivosta rakkauteen
Naapurin valkoinen Hessu-kissa livahtaa ovesta sisään, kun lapsikylä-äiti Ritva Numminen avaa kotinsa oven. Sisällä on lämmin ja jouluinen tunnelma. Tällä hetkellä se on myös rauhallinen, sillä lapset ovat koulussa.
—Tarkoitus on elää mahdollisimman normaalisti lasten kanssa arkea ja juhlaa. Olemme kuin mikä tahansa perhe. Taustalla on ajatus, että kiintymys hoitaa ja korjaavat kokemukset eheyttävät, kertoo Numminen.
Kaarinan SOS-lapsikylä valmistui vuonna 2003. Kylän ensimmäinen lapsi muutti viisivuotiaana lietolaislähtöisen Ritva Nummisen valmistamaan kotiin. Kolme viikkoa myöhemmin taloon tuli kolme sisarusta.
Perheen kokoonpano on edelleen sama, mutta kasvattajan haasteet ovat lisääntyneet lasten tultua murrosikään. Arkeen mahtuu tunteiden koko skaala raivareista hellyydenkipeyteen. Aika ajoin lapset hakevat parempaa unta Nummisen viereltä.
Ritva Nummisen tavoitteet ovat paljolti samanlaiset kuin kenellä tahansa vanhemmalla. Että lapset oppisivat valitsemaan oikean ja väärän välillä, löytämään omantunnon äänen. Että he oppisivat empatiaa, ajattelemaan asiaa myös toisen kannalta. Että heistä tulisi hyviä työntekijöitä.
—Toivon lasteni oppivan, mikä heille itselleen on parasta. Joskus asiat opitaan epäonnistumisten kautta. Lasten biologisiin vanhempiin ja sukulaisiin pidetään yhteyttä, jotta he oppivat tuntemaan omat juurensa.
—Lasten kotiutumista on helpottanut se, että heidän biologiset äitinsä ovat hyväksyneet minut. Olen kuullut heidän sanovan lapsilleen, että kyllä lapsella voi olla kaksi äitiä.
Nummisen mielestä arjessa pitää olla naurua ja keveyttä sekä paljon vuorovaikutusta, koska suhde lapseen muodostuu vain kontaktissa.
Lasten luottamus palkitsee
Lapsikylävanhemman työ on hyvin sitovaa ja yksinäistä. Kuukaudessa on neljä vapaapäivää sekä normaalit vuosilomat, jolloin kodin arkea tulee pyörittämään tuttu sijainen. Välillä Nummiselle järjestyy iltavapaita.
—Kuvaavaa on se, etten tunne ketään Kaarinasta, vaikka olen asunut täällä kahdeksan vuotta. Ei ole aikaa lähteä mihinkään, kun täytyy olla läsnä lapsille.
Hän korostaa kuitenkin, ettei lapsikylävanhemmuus ole mikään uhraus. Se on täyttä elämää. Palkitsevinta työssä on se, kun lapset kiinnittyvät ja luottavat häneen. Tähtihetkiä ovat lasten onnistumiset. Ollessaan vapaalla lapsikylävanhemmuudesta Numminen keskittyy omiin lapsiinsa ja ennen muuta lapsenlapsiin. Hänellä on vapaa-ajan asunto Paimiossa.
Ritva Numminen olisi halunnut aikanaan suuren perheen, mutta jäikin kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Jo silloin, kun omat lapset olivat kouluikäisiä, Numminen toimi tukihenkilönä muiden lapsille. Kun Kaarinan uuteen lapsikylään haettiin lapsikylä-äitejä, Numminen koki aikansa tulleen.
—Liki 50 vuoden iästä huolimatta minut valittiin tänne, ja haaveeni kuudesta lapsesta toteutui. Tässä sitä on ollut haastetta, huokaa hän kahdeksan vuotta myöhemmin.
Varsin monet SOS-lapsikylässä elävien lasten biologisista vanhemmista ovat itse lastenkotitaustaisia.
—Pystymme täällä tarjoamaan kivan lapsuudenmaiseman ja turvallisen kasvualustan. Tavoitteena on, että kierre saadaan katkeamaan ja heistä tulee aikanaan hyviä äitejä ja isiä omille lapsilleen, sanoo Kari Kiesiläinen.
Olohuoneen ikkunan läpi näkyy, kuinka pikkuinen taapero lapioi kurahousuissaan hiekkaa SOS-lapsikylän leikkipaikalla. Vieressä on turvallisia aikuisia, mutta näky on silti aika surullinen.
Pidetään lapsistamme huolta.
Artikkeli on lyhennetty Elina Lavosen jutusta, joka julkaistiin 22.12.2012 Turun tienoon verkkosivuilla. Alkuperäinen juttu.