Me olemme matkalla yhteisökeskukseen jakamaan vettä ja ruokaa. David on 24-vuotias. Hän istuu minun vieressäni, ja 40 minuuttia kestävän ajomatkan aikana hän alkaa kertoa minulle tarinaansa. David on asunut Santon SOS-lapsikylässä miltei koko ikänsä.
Kun hän täytti 20, hän päätti mennä yliopistoon opiskelemaan englantia. David muutti veljensä, setänsä ja tätinsä luo. Vuonna 2010 tammikuun 12. päivän aamuna hän lähti aikaisin yliopistolle. Hän hyvästeli perheensä ja lähti sitten.
Davidin kurssit päättyivät puoli viideltä iltapäivällä, ja hänen kotimatkansa kestää normaalisti 15–20 minuuttia. Tämä päivä oli erilainen. Kaduilla oli tungosta ja bussi jäi jumiin ruuhkaan. Viideltä David oli bussissa ja tunsi, miten maa vavahteli. ”Jumalalla on jotain varattuna minua varten, hän ei halunnut minun kuolevan.” David on perheestään ainoa, joka on vielä elossa. Kun maa lakkasi liikahtelemasta, David hyppäsi ulos bussista ja juoksi koko matkan kotiin. Perillä odotti pelkkä kivikasa. David alkoi kaivaa kasaa paljain käsin, mutta huomasi pian, ettei siinä ollut mitään järkeä. ”Neljä vuotta sitten sain perheeni takaisin vain, että hemmetin maa voisi ottaa heidät taas pois minulta!” David itkee ja pudistelee päätään. Hän ei voi edelleenkään uskoa, mitä on tapahtunut.
David vietti viikon talollaan ja nukkui kadulla, minkä jälkeen hän palasi Santon SOS-lapsikylään. Hän tietää, että on aina tervetullut takaisin kylään, jos hänellä on vaikeuksia, sillä kylänjohtaja on kuin isä hänelle. SOS-lapsikylässä David asuu nyt yhdessä muiden nuorten aikuisten kanssa teltassa. Hän ja muut ”kyläläiset”, kuten he itseään kutsuvat, auttavat ruuan jakamisessa lähialueiden yhteisöille. ”Kyläläisinä me olemme siunattuja, SOS-lapsikylä on antanut minulle niin paljon, ja nyt voin ehkä antaa jotain takaisin.” Davidin suurin toive on järjestää perheelleen kunnolliset hautajaiset ja perustaa oma perhe sekä rakentaa talo, jota mikään maanjäristys ei pysty tuhoamaan.
Teksti: Louis Klamroth
Suomennos. Elina Pitkäranta